Ei myytävänä -kansalaisaloite oli käsittelyssä eduskunnassa keskiviikkona. Asia on äärimmäisen tärkeä. Ihminen, jonka koko elämä on riippuvaista julkisista palveluista ja hankinnoista, ei saa olla markkinoiden pelinappulana.
Miten kilpailutetaan lapselle lämmin syli? Näin kysyi minulta eräs lasten kanssa työskentelevä ammattilainen sillon, kun kotikaupunkini siirtyi tilaaja-tuottaja -malliin. Hyvä kysymys. Hämeenlinna on siirtynyt pois puhtaasta tilaaja-tuottaja -mallista, koska kysymykseen ei ollut kelvollista vastausta.
Miten hankitaan vammaiselle ihmiselle hyvä pysyvä koti? Hinta ja laatu molemmat vaikuttavat.
Meidän on pakko olla hintatietoisia, koska hyvinvointivaltion veroeurot ovat rajalliset. Koska olemme aidosti hyvinvointivaltio, emme voi mennä vain raha edellä, vaan laadulla on väliä. Ja paljon.
Joskus mietin, missä vaiheessa laatu unohtui. Hävisi, hukkui monessa kunnassa ja hinnasta tuli kuningas.
Ei myytävänä -aloitteen tekijät ovat hyvin kuvanneet sitä, miten hinta nousi herraksi. Hankintalain myötä palveluita alettiin kilpailuttaa. Laki ei pakota kilpailuttamaan kaikkea, muita hankintatapoja on. Nykyisin hankintadirektiivi jopa muistuttaa, että YK:n vammaisten oikeuksien sopimus on otettava huomioon.
Asumispalveluita alettiin hankintalain myötä kilpailuttaa. Kansainväliset suuryritykset haistoivat rahan ja tulivat Suomen markkinoille. Kilpailutukissa hinta on herraksi ja hidalgoksi. Vammaisen, asukkaan oma ääni katosi. Hintakilpailu polki laatua. Toistuvat kilpailutukset niistivät hintaa ja siirsivät vammaista ihmistä kuin säkkiä paikasta toiseen. Asunnosta toiseen. Koti katosi ja ihminen joutui markkinoiden armoille. Sama ketju näkyy muissa palveluissa. Vanhuspalveluissa.
Iso kiitos kuuluu aloitteen tekijöille. Aloite on koskettanut ihmisten oikeudentuntoa ja varmasti monen omaatuntoa. On hienoa, että eduskunta on yhtä mieltä siitä, että hinta ei saa kävellä vammaisten palvelun laadun yli.
Poliittinen tahto on siis olemassa. Mutta se on vasta alku. Seuraava askel on, että hankintalakia ja vammaisten henkilöiden palveluja koskevaa substanssilainsäädäntöä tarkennetaan.
Vammaisten palvelut ja niiden hankinta osoittaa sen, että kyllä normeja tarvitaan. Lain suojaa tarvitaan, jos halutaan laadukkaita palveluja. Toivottavasti sama poliittinen tahto koskee vammaisten Kela-taksipalveluja. Niissä on kyse hankinnasta ja sen osaamisesta sekä rahasta.
Laki käskee arvioimaan kokonaistaloutta. Minulle soitti rouva joka kertoi, että Forssan sytostaattihoidoista on viikottain pois hoidettavia, koska Kela-taksi ei toimi. Vika ei ole taksien, vaan systeemin. Se mikä taksissa on säästetty, on terveydenhuollossa menetetty.
Yksi käyttämättä jätetty hoito hukkaa rahaa noin 60.000 euroa. Näin kuulin. Rahalla ostaisi jo muutaman auton kuljettamaan potilaita. Ja säästäisi paljon inhimillistä hätää. Säästäminen tulee joskus sairaan kalliiksi.
Kilpailu on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kunnat hakevat talousahdingossaan kilpailuttamalla säästöä, ikävä kyllä laadun kustannuksella. Laatua on vaikea kilpailuttaa. Aina laatua ei osata määritellä etukäteen, sen puutteen huomaa helpommin. Lisää osaamista tarvitaan.
Menestyksen mitta ei ole euro, vaan hyvä elämä. Usein hyvinvointipalvelun tulokset näkyvät koko elämänkaaren mittaisena, niitä on vaikea osoittaa kvartaalitalouden keinoin. Tämän vuoksi on tärkeä säätää riittävät laatukriteerit lain tasolle.
Palveluita hankittaessa toimintaa pitää katsoa ehdottomasti palvelua tarvitsevan ihmisen näkökulmasta. Liian lyhyet palvelusopimukset erityisesti palveluasumisessa ovat asiakkaan näkökulmasta kohtuuttomia. Onhan kyseessä ihmisen koti. Ihmisen elämä. Jokaisella on oikeus omannäköiseensä arkeen.