Omaishoitajuus on tärkeä osa ihmisten toisistaan välittämistä. On selvää, että Suomi ei selviä ilman omaishoitajuutta.
Me ikäännymme kolmanneksi nopeiten maailmassa heti Japanin ja Italian jälkeen. Vaikka omaishoitajuus ei koske vain ikääntyneitä, vaan vaikkapa vammaisia tai sairaita lapsia hoitavia omaisia, sillä on iso merkitys erityisesti ikäihmisten hoivassa.
Yhteiskunnan vastuulla oleva hoiva on selvästi jäljessä tarpeista. Tarpeet kasvavat, mutta resurssit eivät kasva samassa suhteessa. Siksi on arvokasta, että läheiset kantavat vastuuta omaisistaan.
Ajattelen, että tätä läheisten vastuuta on kahtalaista. Tai oikeastaan kolmenlaista. Ensinnäkin sitä, joka meidän jokaisen kuuluu tehdä ollaksemme läheisiä toisillemme. Joka kuuluu rakkauteen, välittämiseen ja läheisyyteen.
Kaikkea ei voi ulkoistaa ostopalveluiksi eikä julkisen vallan vastuulle. Tästä kertoo hyvin helsinkiläisen toimittajan kolumni, jossa vinetolta vienosti tuoksuva Arhippa Pölkki palkataan it-firmaan management-serviceen viemään kukkia sairaalaan tuloksentekijän äidille.
Arhipan tehtävänä on pitää kädestä kuolemansairasta äitiä terveyskeskuksen käytävällä.
Tarina kuvaa arvomurrosta ja ihmisestä vieraantumista ja postteollista palvelutuotantoa, jossa kovan talouden huippuosaajat ulkoistavat arkielämänsä ostopalveluksi.
Tällaiseen yhteiskuntaan meidän ei pidä suostua. Meidän on rakennettava tulevaisuutta, joka on eettisesti kestävä ja jossa lähimmäisen vastuu saa tilaa toteutua ja jossa työelämän lainsäädäntö turvaa vapaata elämän kriisitilanteissa.
Toiseksi vastuuta ja hoivaa, joka ei mahdu ns. jokaisen vastuuseen. Tässä yhteiskunnan on tuettava omaistaan hoivaavaa ihmistä. Kyse on varsinaisesta tuetusta omaishoitajuudesta.
Kyse on sekä taloudellisesta tuesta että palveluiden tuomasta tuesta.
Kolmas ” kategoria ” ovat varmasti ne omaiset, jotka hoitavat läheisiään, mutta eivät mahdu virallisen tuetun omaishoidon kriteereihin, vaikka kohtuudella heidän pitäisi saada yhteiskunnan tukea.
En tunne yhtään poliitikkoa, joka sanoisi, että omaishoitajuutta ei pidä tukea. Silti riittävä tuki odotuttaa itseään.
Hoivavastuu on ollut kunnilla, omaishoidon tukeminen on ollut hyvin kirjavaa. Tapoja on lähes yhtä monia kuin on kuntia.
Tuen tasoissa on suuret erot. Kriteerit tuen saamiseksi on vaihdellut, joskus jopa kesken vuoden, palveluiden saatavuudessa on isoja eroja.
Nyt kun hoivavastuu on siirtynyt hyvinvointialueille, eroja on vähemmän, mutta niitä on yhä liikaa.
Omaishoidon tukien suuruudessa ja rakenteessa on merkittäviä eroja eri alueiden välillä. Näiden erojen vertailu on tärkeää, jotta voidaan varmistaa oikeudenmukainen tuki omaishoitajille ja heidän hoidettavilleen eri puolilla maata.
Avointa ja helposti saatavilla olevaa tietoa omaishoidon tuesta tarvitaan, jotta omaishoitajat voivat tehdä tietoon perustuvia päätöksiä ja pitää puolensa saadakseen ansaitsemansa tuen.
Omaishoidon tukien suuruudet vaihtelevat merkittävästi eri alueilla ja hoitoisuusryhmissä.
Esimerkiksi ykkösluokan tuki vaihtelee alueittain noin 420 euroon noin 620 euroon, kun taas kolmannessa luokassa erot ovat vielä suurempia .
Ihmisten yhdenvertaisuuden näkökulmasta isot erot eivät ole reiluja.
Kun hyvinvointialueet harmonisoivat palvelujaan ja tukiaan osalla tuet laskivat. Omalla alueeni harmonisoimme tukea ylöspäin juridisista ja taloudellisista syistä.
Juridista, koska ajattelimme, ertä sovittua sopimusta ei saa heikentää ja taloudellisista, koska uskoimme, että taloudellisen tuen ja palveluiden kautta tulevan tuen avulla voidaan ehkäistä myös ympärivuorokautisen hoivan kustannuksia.
Omaishoidon kansallinen kehittäminen ja terveyden edistämisen toimien kohdentaminen edellyttää oikeaa tilannekuvaa.
Olipa kyse omaishoidon myöntämisperusteista hyvinvointialueilla, palkkioista, omaishoitajien vapaiden järjestelyistä, omaishoitajien tuen tarpeesta ja tukijärjestelmän väliinputoajista.
Ajantasainen tieto mahdollistaa terveyden edistämisen määrärahalla rahoitettavia toimien paremman kohdentamisen omaishoitajien monipuoliseen tukemiseen.
On syytä selvittää omaishoidon nykytilannetta siten, että selvityksen pohjalta sosiaali- ja terveysministeriö voisi arvioida mahdollisten jatkotoimien tarvetta. Näin on käsittääkseni tapahtumassa.
Itse ajattelen, että tarvitsisimme yhtenäiset kriteerit ja minimitasot. Hieman kuten lasten päivähoidon ja kotihoidontuen kohdalla on. Kyse on kansalaisten yhdenvertaisuudesta.
Hyvinvointialueiden vastuulla oleva hoiva on järjestettävä, mutta sen ohella tulee tukea vaihtoehtona omaishoivaa.
Taloudellisen tuen rinnalla on tärkeää kehittää palveluiden laatua ja saavatuutta. Myös erilaisia vaihtoehtoja. Jotta omaishoitajien jaksaminen ei vaarannu.
Kyse on suoraan omaishoitoon liittyvistä palveluista, kuten vapaapäivien turvaamisesta, mutta myös muista palveluista, jotka tulevat tarpeeseen olipa kyse sairaudesta, vammasta tai iän myötä tulevasta toimintakyvyn heikkenemisestä.
Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan omaishoitaja vastoin tahtoaan ja siksi, että tarvittaviin palveluihin ei pääse.
Vapaaehtoinen omaishoitajuus on kunnioitettavaa ja tärkeää, mutta pakotettu on hyvinvointi yhteiskunnan epäonnistumista.
Sitten vielä lopuksi tärkeä asia järjestöjen rahoitus. Rahoitusleikkausten musta pilvi on leijunut jo pitkään järjestöjen ja vapaaehtoistyön yllä.
STM:n ja Stean myöntämiin sotejärjestötukiin eli terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämisen avustuksiin kohdistuvat säästöt aikaistuvat. Tämä tuo ison haasteen toimintojen sopeuttamiselle.
Vuodelle 2025 on tulossa 25 miljoonan leikkaus ja vuodelle 2026 50 miljoonan leikkaus. Ikävä kyllä.
On syytä nähdä, että demokraattiseen yhteiskuntaan liittyy vahva kansalaisyhteiskunta ja sen tukeminen.
Leikkaukset osuvat herkästi kaikkein heikompiosaisiin, koska järjestöjen tuki ja toiminta ulottuu kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleviin ihmisiin.
Pitää muistaa, että sotejärjestöt ovat myös merkittäviä työllistäjiä ja mahdollistavat työllään vapaaehtoisten toiminnan organisoinnin hyvinvointimme tueksi.
Suomessa toimii yli 11 000 sosiaali- ja terveysalan järjestöä. Niissä on 1,3 miljoonaa jäsentä ja osallistuu puoli miljoonaa vapaaehtoista. Vertaistukijoita järjestöissä on 260 000.
Vapaaehtoistyön hyvinvointia lisäävän työn arvoksi on Suomessa laskettu lähes 3,2 miljardia euroa vuosittain. Meillä ei ole varaa menettää tätä. (Laskelman on tehnyt Helsingin yliopiston soveltavan tilastotieteen dosentti Jukka Hoffrén 2023).
Järjestöjen erityisosaamista on tarjota apua ja vertaistukea usealle ihmisryhmälle, joka muuten jää avun ulkopuolelle. Tämä koskee myös omaishoitajia.
Näiden palveluiden lopettaminen leikkausten seurauksena, johtaisi inhimillisiin seurauksiin, joilla olisi kauaskantoiset jäljet. Kasautuvat ongelmat voivat synnyttää pahoinvoinnin kierteen, jota julkinen sektori ei yksin pystyisi korjaamaan.
Riski kasvaa, jos hyvinvointialueet ja kunnat vähentävät järjestöille suuntaamaansa tukea.
Voimme taklata tätä resurssien vähenemistä mahdollisimman hyvällä järjestöjen välisellä yhteistyöllä ja sillä, että hallitus helpottaa niitä keinoja, joilla järjestöt voivat kerätä markkinoilta tukea toiminnalleen. Tässä edunvalvonnassa tarvitsemme yhteistä voimaa.