Tarja Filatov

Tarja Filatov: Murroksessa demokratia punnitaan ja kompromisseja tarvitaan

Me elämme keskellä suurta yhteiskunnallista murrosta, joka ulottuu kaikille elämänalueille.  Näissä oloissa on erityisen tärkeää pitää hyvää huolta yhteisestä Suomesta.

Vastassamme on monenlaisia viheliäisiä haasteita: maailman mittakaavassa ilmastonmuutos ja luontokato, teknologian ja demokratian murros, Ukraina, Iran, Gaza, Sudan ja sodan kauhut. Kasvavat geopoliittiset jännitteet, maailmanjärjestyksen ahneutta palvova muutos.

Kotimaassa valtiontalouden velkaantuminen ja hyvinvointialueiden resurssipula sekä mielenterveyskriisi. Eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. Työn muutos ja tekoälyn mahdollisuudet ja riskit. 

Luetteloa voisi vielä jatkaa. Ehkä siksi tilannetta on alettu kuvata sanalla monikriisi.

Monikriisissä useat kriisit kytkeytyvät toisiinsa ja vahvistavat toistensa vaikutuksia. 

Tilanne vaatii meiltä erityistä viisautta. 

Emme voi hoitaa yhtä ongelmaa kerrallaan, vaan tekojemme vaikuttavuutta on arvioitava entistä enemmän useammalla osa-alueella.

Kriisien vaikutukset ulottuvat laajasti sosiaalisiin, ekologisiin ja taloudellisiin järjestelmiin, mikä monimutkaistaa niiden ratkaisemista.  

Myös eduskunta painii monikriisien kanssa. 

Yhteiskunnan viheliäiset ongelma vaativat monien hallinnonalojen yhteistyötä eivätkä isot uudistukset tule valmistelusta toimeenpannuksi aina edes yhdessä vaalikaudessa.

Joskus taas yksittäinen laki voidaan säätää hyvin nopeasti. 

Eduskunta ja politiikkaa painii nopeiden ratkaisutarpeiden ja aikaa vievän demokratian ristipaineessa.

Lainvalmistelun tasoa kritisoidaan yhä enemmän. Tämä on hallituksen, ministeriöiden ja eduskunnan yhteinen haaste.

Työmäärä on runsas, kiire ja aikapula haastavat eduskuntatyötä. Syksyn aikana urakkana on lähes 220 lakia ja vielä muutama selonteko päälle.

Vaalimoodi näkyy eduskunnassa harvinaisen varhain. Ehkä olemme siirtyneet lähes jatkuvan kampanjoinnin aikaan. Tunteet kuumenevat ja sanat kovenevat.

Kuusi kovaa teetä

Ajattelen, että substanssinäkökulmat edessämme ovat kolme kovaa Teetä:

Työllisyys, Talous, Turvallisuus. Tähän täytynee lisätä Tekoäly, Toimeentulo ja Terveys.

Sotepalveluiden toimivuus ja rahoitus on aihe, jota ei voi välttää. 

Taloudessa näkyy valoa. Sitä on odotettu. Työllisyydessä on vielä epävarmuutta, mutta  mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa ensin nousuun lähtee talous, sitten työllisyys, mutta ikävä kyllä sosiaalinen lama jatkuu vielä pitkään. Samaan aikaan edessämme on mittavat talouden sopeuttamiset. 

Nyt jos koskaan tarvitsemme yhteistä tilannekuvaa, mutta eriytyvät poliittiset kuplat vääristävät kuvaa. 

Elämme helposti omissa kuplissamme. Yritys näkee maailman markkinoiden kautta, työtön omasta tilanteestaan, nuori omista tulevaisuuden näkymistään ja päättäjä puolueesta riippuen omasta näkökulmastaan.

Lisäksi meillä on taipumus ajatella, että se mikä on nyt, jatkuu myös huomenna. 

Silloin ratkaisemme helposti eilisen ongelmia, vaikka meidän pitäisi valmistautua huomiseen. 

Tämä koskee myös julkista taloutta. Velkaa on sopeutettava – mutta katse ei saa jäädä leikkauksiin. 

Politiikan kuplista kertoo se, että kun pyysin tekoälyä laittamaan puolueiden sopeutusohjelmat rinnakkain ja tekemään liikennevalot samoista esityksistä, yhtään vihreää riviä ei tullut. Keinot ovat aika erilaiset. Helppoa ei ole tänä syksynä, mutta ei tule olemaan helppoa seuraavallakaan vaalikaudella.  

Lasten suusta kuulee totuuden

Kun Kruununhaan päiväkodin lapsilta kysyttiin, mitä demokratia tarkoittaa, eräs lapsi vastasi:

”Ehkä vähän sellaista taidetta, sellainen tietojuttu.”

Lasten mielestä demokratiassa ”ei pitäisi höpsöttää tai sillain”. Ja jos toinen on puhumassa, ei saisi puhua päälle. 

Minusta nämä lasten määritelmät ovat aika viisaita. Ne sopisivat ohjenuoraksi myös moneen aikuisten väliseen keskusteluun, eduskuntaan ja tämän päivän poliittiseen keskusteluun. 

Demokratia on lopulta aika yksinkertainen asia. Kuunnellaan toisiamme, annetaan jokaiselle mahdollisuus osallistua ja ratkaistaan yhteisiä asioita yhdessä. 

Mutta yksinkertainen ajatus ei tarkoita helppoa toteutusta. 

Tässä salissa istuvalla joukolla on pitkä kokemus suomalaisen parlamentarismin rakentamisesta ja sen käytännön toiminnasta. 

Olemme nähneet, miten demokratia on muuttunut, miten yhteiskunta on kehittynyt ja miten vaikeidenkin ristiriitojen keskellä on löydetty yhteisiä ratkaisuja. 

Siksi haluaisin tänään pohtia kanssanne kolmea asiaa. 

Miten suomalaisella demokratialla menee?

Mikä sitä tällä hetkellä haastaa? 

Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta demokratia olisi vahva myös tuleville sukupolville? 

Demokratian rakenteet ovat vahvat, mutta ihmisten kokemus haastaa meitä.

Positiivista on se, että Suomessa on yhä monta syytä luottaa demokratiaan. 

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi kuuluu edelleen maailman vahvimpiin demokratioihin. Freedom Housen vuoden 2026 vertailussa Suomi sai täydet sata pistettä. 

Meillä on vapaat vaalit, riippumaton oikeuslaitos, vahva perustuslaillinen perusoikeuksien suoja, verrattain vähäinen korruptio ja kansainvälisesti vahva sananvapaus. 

Vahvat instituutiot eivät takaa toimivaa demokratiaa

Mutta OECD:n vuoden 2025 tutkimuksessa 89 prosenttia suomalaisista ilmoitti kyllä luottavansa poliisiin ja 75 prosenttia tuomioistuimiin. Luottamus poliittisiin puolueisiin oli sen sijaan vain 42 prosenttia. 

Nämä luvut kertovat jotakin olennaista. Luottamus oikeusvaltion instituutioihin on vahvaa, mutta poliittisen järjestelmän ja kansalaisten välinen suhde on haavoittuvampi.

OECD:n tutkimuksessa vain joka neljäs suomalainen koki, että tavallisilla ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä hallitus tekee. 

Tässä on demokratian osallistumisen paradoksi: ihmiset luottavat moniin yhteiskunnan instituutioihin, mutta eivät välttämättä koe itse olevansa mukana vaikuttamassa. 

Demokratia voi siis olla institutionaalisesti vahva ja samaan aikaan kansalaisten kokemuksena etäinen. 

Minusta tämä on yksi tärkeimmistä suomalaisen demokratian kysymyksistä.

Demokratia ei toteudu, jos vain hyväosaiset osallistuvat.

Demokratiaan kasvetaan lähellä 

Itse uskon, että demokratiaan kasvetaan lähellä. 

Jos ihminen ei voi vaikuttaa oman päiväkotinsa, koulunsa, työpaikkansa tai kuntansa asioihin, on vaikea uskoa, että valtakunnallisiin, puhumattakaan globaaleihin asioihin, voisi vaikuttaa. 

Demokratian pitää olla läsnä ihmisen omassa arkisessa elämässä.

Siksi olen huolissani osallistumisen eriarvoisuudesta. 

Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa pienituloisimpaan tuloviidennekseen kuuluvista äänioikeutetuista äänesti 58,4 prosenttia. Suurituloisimmassa viidenneksessä äänestysprosentti oli 85,1.

Lähes 27 prosenttiyksikön ero on valtava.

Koulutus ja ammattiasema ovat yhteydessä äänestämiseen. Korkeasti koulutetut osallistuvat keskimäärin aktiivisemmin kuin matalammin koulutetut.

Meidän pitäisi kysyä, miksi näin on.

Suomea on perinteisesti rakennettu yhdessä. Olemme säästyneet monien muiden maiden mittavilta aggressiivisiltakin mielenosoituksilta.

Ehkä siksi, että meillä ei ole ollut vahvaa eliitti vastaan kansa asetelmaa. Äänioikeutta ja itsenäisyyttä taisteltiin rinta rinnan. Sisällisota jätti jälkensä, mutta yhteinen vihollinen naapurissa eheytti.

Mutta entä nyt? Juopa kasvaa, kuplat kovenevat. 

Kaikki eivät koe politiikan puhuvan heidän elämästään? Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyy kynnyksiä, joita hyväosaisemmat eivät edes huomaa?

Usein vaaleilla valitut edustajat ovat suhteellisen koulutettuja ja hyvätuloisia. Monet yhteiskunnalliset vaikuttajat tulevat samoista viiteryhmistä.

Vaarana on, että päätöksenteossa tunnistetaan parhaiten niiden ihmisten kokemukset, joiden kanssa muutenkin ollaan tekemisissä. 

Hiljaiset signaalit arvoonsa

Sillä, joka huutaa kovimmin, ei välttämättä ole suurin hätä. 

Meidän on opittava lukemaan yhteiskunnan hiljaisia signaaleja ja kuulemaan myös niitä ihmisiä, jotka eivät itse hakeudu vaikuttamisen kanaviin.

Ei saa olla niin, että ensin työnnämme ihmisiä yhteiskunnan ulkoradoille ja sitten kehitämme heille osallisuusprojekteja.

Tarvitsemme sekä uusia osallistumisen välineitä että puuttumista osattomuuden juurisyihin: köyhyyteen, koulutukselliseen eriarvoisuuteen, epävarmuuteen ja kokemukseen siitä, ettei omalla mielipiteellä ole merkitystä.

Erityisesti nuorten tulevaisuususkon romahdus on otettava vakavasti.

 Algoritmien ja demokratian ristiriita

Sosiaalinen media muuttaa demokratian toimintalogiikkaa.

Yksi suurimmista demokratian toimintaympäristön muutoksista liittyy sosiaaliseen mediaan.

Aiemmin poliittisessa kilpailussa keskeistä oli, kuka pystyy tarjoamaan uskottavimmat ratkaisut ja vakuuttamaan enemmistön niiden kannalle.

Sosiaalisessa mediassa kilpailu käydään usein siitä, kuka herättää voimakkaimman tunteen, saa eniten jakoja tai onnistuu suututtamaan vastapuolen.

Tunteita herättävä sisältö leviää helposti. Kärjistys saa näkyvyyttä, mutta harkittu pohdinta ei juurikaan.

Sosiaalisen median algoritmien tavoitteena ei ole rakentaa yhteiskunnallista keskustelua. Niiden liiketoimintalogiikka perustuu käyttäjien huomion säilyttämiseen.

Tämä ei tee teknologiasta itsessään hyvää tai pahaa. Mutta meidän on ymmärrettävä, että alustojen toimintalogiikka ja demokratian toimintalogiikka eivät ole samoja.

Demokratia tarvitsee aikaa, kuuntelemista, tietoa ja kykyä muuttaa omaa käsitystään. Sosiaalinen media palkitsee usein nopeudesta, varmuudesta ja voimakkaista vastakkainasetteluista.

Suomalaisia X-keskusteluverkostoja koskevissa tutkimuksissa on havaittu poliittisten verkostojen eriytymistä ja samanmielisten välisen uutisten jakamisen vahvistumista.

Ongelma ei ole se, etteivät ihmiset keskustelisi. He keskustelevat paljon.

Mutta yhä useammin keskustelu tapahtuu samanmielisten kesken.

Saatamme elää samassa maassa, jopa samassa korttelissa, mutta eri tietomaailmoissa.

Kun yhteiset tosiasiat katoavat, myös yhteisen päätöksenteon pohja alkaa murentua.

Mielipiteistä voidaan ja pitääkin kiistellä. Mutta jos emme pysty edes sopimaan siitä, mitä on tapahtunut tai mitä tutkimustieto osoittaa, yhteisten ratkaisujen löytäminen vaikeutuu.

Erityisen vakavia ongelmia ovat vihapuhe ja verkkohäirintä.

Sananvapaus ei vaarannu ainoastaan silloin, kun joku kieltää ihmistä puhumasta. Se vaarantuu myös silloin, kun ihminen ei enää uskalla osallistua.

Häirintä ja maalittaminen voivat saada erityisesti naiset, nuoret, vähemmistöihin kuuluvat ja poliitikot vetäytymään julkisesta keskustelusta. 

Demokratia köyhtyy, jos julkiseen keskusteluun jäävät vain kaikkein äänekkäimmät ja paksunahkaisimmat.

Kelvollisen poliittisen keskustelukulttuurin vaaliminen on arvokasta. 

Ei pidä ajatella, että häirintä kuuluu politiikkaan ja että, sitä pitää vain kestää. Ilkeä kommentti somessa aiheuttaa aivoissa saman rektion kuin fyysinen lyönti.

Ei pidä kestää. Pitää käyttäytyä ihmisiksi. 

Parlamentaarinen demokratia tarvitsee aikaa, arvostusta ja kompromisseja. 

Demokratian tila ei ole vain kansalaisten ja sosiaalisen median kysymys. Meidän pitää tarkastella myös eduskunnan omaa toimintaa. 

Demokratia ei ole vain sitä, että enemmistö päättää. Se on myös sitä, miten päätökset valmistellaan, miten eri näkökulmat kuullaan ja miten vähemmistön oikeudet turvataan.

Opposition tehtävä ei ole olla samaa mieltä hallituksen kanssa. Sen tehtävä on valvoa hallitusta, tuoda esiin vaihtoehtoja ja osallistua lainsäädäntötyöhön.

Samalla enemmistöllä on vastuu kuunnella ja perustella päätöksensä.

Olen huolissani siitä, jos riippumattomien oikeudellisten instituutioiden ja niiden asiantuntijoiden asemaa aletaan kyseenalaistaa poliittisin perustein. 

Perustuslakivaliokunnan työ perustuu siihen, että oikeudellinen arviointi erotetaan poliittisesta tarkoituksenmukaisuusharkinnasta. Poliittisia valintoja voidaan tehdä, mutta niiden pitää pysyä perustuslain ja oikeusvaltion asettamissa rajoissa.

Tämä ei ole muodollisuus. Se on suomalaisen demokratian keskeinen turvarakenne.

Kompromissien kunnianpalautus 

Suomi on rakennettu kompromisseilla.

Kompromissi ei tarkoita sitä, että luovutaan omista arvoista tai tavoitteista. Se tarkoittaa, että tunnustetaan muidenkin ihmisten oikeutetut näkemykset ja etsitään ratkaisuja, joiden kanssa voimme elää yhdessä. 

Demokratia ei ole sitä, että yksi voittaa kaiken ja muut häviävät kaiken.

Se on kykyä löytää yhteisiä ratkaisuja tilanteessa, jossa kukaan ei saa kaikkea haluamaansa. 

Muistan kotikaupungistani kaksi hyvää esimerkkiä siitä, mitä aito osallistuminen voi parhaimmillaan olla. 

Ensimmäisessä autoilija, nuori pyöräilijä, lastenvaunuja työntävä äiti ja rollaattoria käyttävä vanhus kulkivat yhdessä alueella, jonka liikennejärjestelyjä oltiin kehittämässä.

Aluksi jokaisella oli omat, erilaiset toiveensa. Mutta yhteisen keskustelun jälkeen syntyi ymmärrys siitä, millainen ratkaisu palvelisi mahdollisimman hyvin kaikkia.

Toisessa esimerkissä alakoululaiset merkitsivät lähialueensa karttaan aurinkoja ja pääkalloja. Aurinkoja niihin paikkoihin, joissa oli mukava ja turvallinen olla, pääkalloja ikäviin ja pelottaviin paikkoihin.

Yksi metsäinen niitty sai paljon aurinkoja. Kaavoittajat eivät aluksi ymmärtäneet miksi.

Lasten kanssa keskusteltaessa selvisi, että niityllä kasvoi ahomansikoita ja se oli muodostunut lasten mieluisaksi leikkipaikaksi.

Alueelle suunniteltua kerrostaloa siirrettiin ja lasten tärkeä paikka säilyi.

Näissä esimerkeissä on demokratian ydin. Ihmisiä kuunneltiin, erilaisia näkökulmia sovitettiin yhteen ja päätöksenteko muuttui paremmaksi. 

Mitä meidän pitäisi tehdä?

En ajattele, että suomalainen demokratia olisi romahtamassa. Meillä on edelleen vahvat instituutiot, kansalaisten luottamusta ja pitkä parlamentaarinen perinne.

Mutta demokratia ei säily vahvana pelkästään sillä, että sen rakenteet ovat kunnossa. 

Tarvitsemme ainakin neljää asiaa:

Ensinnä meidän pitää vahvistaa ihmisten kokemusta siitä, että he voivat vaikuttaa. Äänestäminen on demokratian perusta, mutta osallistumisen pitää olla mahdollista myös vaalien välillä.

Meidän pitää turvata kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuudet. Järjestöt eivät ole vain palveluntuottajia. Ne ovat demokratian infrastruktuuria: ne kokoavat ihmisiä, välittävät tietoa, tuovat esiin epäkohtia ja antavat äänen niille, jotka muuten jäävät helposti näkymättömiksi. 

Meidän pitää vaalia yhteistä tietopohjaa, sananvapautta ja turvallista keskusteluilmapiiriä. Meidän on pystyttävä olemaan eri mieltä ilman, että toisesta tehdään vihollinen. 

Meidän on pidettävä kiinni parlamentaarisen demokratian pelisäännöistä. Huolellisesta lainsäädäntötyöstä, riippumattomista instituutioista, opposition oikeuksista ja kompromissien arvostamisesta. 

Politiikka ei ole vain päivän otsikoita eikä yksittäisiä vaalikausia. Demokratia rakentuu vuosikymmenten aikana. Sen instituutiot, toimintatavat ja luottamus ovat sukupolvien työn tulosta. 

Joskus päätöksenteko on hidasta, joskus turhauttavaa ja joskus kompromissi tuntuu omasta näkökulmasta liian pieneltä. Mutta tiedätte, että juuri kyky neuvotella ja löytää yhteistä on tehnyt suomalaisesta yhteiskunnasta sen, mikä se on.

Demokratian puolustus alkaa joka päivä uudelleen 

Meidän ei pidä romantisoida menneitä vuosikymmeniä. Jokaisella ajalla on ollut omat demokratian puutteensa.

Silti kannattaa säilyttää se, mikä on ollut arvokasta: kyky kuunnella, kunnioittaa instituutioita ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta yli vaalikausien ja puoluerajojen. 

Vielä pari sanaa päiväkodin lapsista.

Demokratia on vähän taidetta. Se on taitoa elää yhdessä erilaisten ihmisten kanssa.

Se on sitä, ettei höpsötetä silloin, kun pitäisi kuunnella. Että ei puhuta toisen päälle. Että ymmärretään, ettei oma näkökulma ole ainoa mahdollinen.

Demokratia on myös kuin hyvä parisuhde. Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Se ei ole itsestäänselvyys. Se tarvitsee aikaa, arvostusta, luottamusta ja halua löytää yhteisiä ratkaisuja. 

Demokratia ei rapaudu siksi, että ihmiset ovat eri mieltä.

Päinvastoin. Erimielisyys kuuluu demokratiaan. Se on sen elinehto.

Demokratia rapautuu silloin, kun lakkaamme kuuntelemasta toisiamme, emme enää luota yhteisiin tosiasioihin emmekä usko, että yhdessä voidaan löytää ratkaisuja.

Meidän yhteinen tehtävämme on huolehtia siitä, että näin ei käy. 

Meillä on vastuu siirtää seuraaville sukupolville yhteiskunta, jossa jokainen voi kokea olevansa arvokas, tulla kuulluksi ja vaikuttaa yhteisiin asioihin. 

Sillä demokratian todellinen mitta ei ole vain se, kuinka hyvin enemmistö saa tahtonsa läpi.

Sen mitta on myös se, kuinka hyvin yhteiskunta kuulee niitä, joiden ääni muuten jäisi kuulumatta.

Demokratia ei ole valmis järjestelmä, jonka voimme jättää seuraaville sukupolville sellaisenaan. Se on yhteinen tehtävä, joka alkaa joka päivä uudelleen.

Teksti perustuu eduskunnan veteraanikansanedustajien tilaisuudessa 18.11.2026 pitämääni puheeseen.

Tarja Filatov: Työmarkkinoilla luottamusta ei voi säätää pakkolailla

Työmarkkinoiden toimivuus ei perustu siihen, ettei ristiriitoja olisi, ei tietenkään, ihmisiähän tässä ollaan. Se perustuu siihen, että erimielisyyksistä huolimatta osapuolet luottavat neuvottelujärjestelmään ja pystyvät löytämään ratkaisuja.  

Lueskelin eilen Euroopan taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n tuoretta raporttia. Sen viesti vahvisti, että luottamus on työmarkkinoiden supervaluuttaa, jota lainsäädäntökään ei yksin voi korjata. Ikävä kyllä tuo luottamus on tällä eduskuntakaudella pahasti rikottu. 

Raportti vertailee Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin järjestelmiä. Kaikissa niissä työmarkkinoiden perustana on vahvat työmarkkinaosapuolet, laaja työehtosopimusten kattavuus ja pitkälle kehittynyt neuvottelukulttuuri.  

Tai ainakin myös Suomessa on ollut. 

Suomen kannalta raportissa nousee esiin kolme merkityksellistä asiaa, jotka ovat luottamus, palkkakoordinaation joustavuus ja työmarkkinaosapuolten vastuu. 

Sovittelujärjestelmän toimivuus edellyttää, että sekä työnantajat että palkansaajat kokevat sovittelijan puolueettomaksi, OECD korostaa. Muodolliset toimivaltuudet eivät yksin riitä. Tarvitaan myös molempien osapuolten luottamus siihen, että sovittelija kuuntelee ja pyrkii löytämään ratkaisun, jonka kumpikin osapuoli voi hyväksyä. 

Meillä luottamus tämän järjestelmän tasapuolisuuteen on nyt horjunut.  

Valtakunnansovittelijan tehtävää muutettiin 1. tammikuuta 2025 voimaan tulleella lakimuutoksella, joka tunnetaan yleisesti nimellä vientimallilaki. Uudistuksen myötä määriteltiin, että sovittelijan tulee turvata kansantalouden kokonaisetu ja palkkamuodostuksen toimivuus, kuten Suomessa on pääosin toimittukin. 

Mutta laki tekee mekanismista jäykän. Sovintoehdotusten tekemisessä on nyt huomioitava vientialojen määrittämä palkankorotusten yleinen linja, mikä käytännössä rajoittaa sovittelijan mahdollisuuksia ehdottaa tätä korkeampia korotuksia muille aloille. Käytännössä uudistus on siis vahvistanut vientialojen palkkaratkaisujen asemaa sovittelun lähtökohtana.  

Palkansaajapuoli ei turhaan pelännyt, että uudistus kaventaa mahdollisuuksia korjata alakohtaisia palkkaeroja. Jäykkyys on harmillista erityisesti tasa-arvon näkökulmasta. 

OECD:n raportin mukaan Suomen sovittelujärjestelmään kohdistuu osapuolten keskuudessa aiempaa ristiriitaisempia arvioita.  

Sovittelujärjestelmän uskottavuus ei voi rakentua vain lainsäätäjän määrittelemän tavoitteen varaan. Sen pitää perustua myös siihen, että työmarkkinaosapuolet kokevat järjestelmän oikeudenmukaiseksi.

Raportti nostaa esiin, että sovittelujärjestelmää koskevat uudistukset ovat kestävämpiä, kun ne valmistellaan laajassa yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa. Näin on tehty esimerkiksi Ruotsissa.  

Yhteinen palkkanormi ei vastaa kaikkiin työmarkkinoiden tarpeisiin. 

Vientivetoinen palkkakoordinaatio on ollut pohjoismaisen työmarkkinamallin tärkeä osa. Kansainvälisen kilpailun paineessa toimivat alat ovat luoneet pohjaa muiden alojen palkkaneuvotteluille. 

Aikanaan palkkaratkaisuihin soviteltiin jopa työn verotus. Näin turvattiin ostovoimaa, talouden vakautta ja kilpailukykyä.  

Sosiaaliturvaakin kehitettiin ennen yhteydessä palkkaratkaisuihin. Palkansaajat luopuivat osasta palkkavaateitaan ja niitä kompensoitiin työhön sidotulla ansioturvalla, josta työnantaja maksaa osan. Nykyisin yrittäjäpuolella tämä historia mielellään unohdetaan ja vaaditaan kaikkea valtion piikkiin, eläkkeitä myöten. 

OECD huomioi mallin riskeistä esimerkiksi julkisten palvelujen työvoimapulan sekä ammatti- ja aluekohtaisten erojen huomioimisen vaikeuden. Lakisääteisellä mallilla on vaikea vastata muuttuvien työmarkkinoiden tilanteisiin. Kaikkia ongelmia ei ratkaista sillä, että kaikilla aloilla sovelletaan mahdollisimman jäykkää yhteistä palkkanormia. 

Vaikka julkinen sektori käy mittavia yt-neuvotteluja ja työvoimapula on kääntynyt irtisanomisiksi ikääntyvässä Suomessa, on osaavan henkilöstön niukkuus edessä niin sosiaali- ja terveyspalveluissa, kasvatuksessa kuin koulutuksessa.

Monilla julkisen palvelun aloilla työ on vaativaa, vastuullista ja yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämätöntä. Samalla naisvaltaisilla aloilla on pitkään ollut palkkaukseen liittyviä rakenteellisia ongelmia. 

Jos palkkakoordinaatio estää tunnistamasta näitä erityistarpeita, se vaikeuttaa työvoiman saatavuutta ja heikentää palvelujen toimintaedellytyksiä. 

OECD ei esitä vientivetoisesta palkkamallista luopumista. Se kuitenkin muistuttaa, että Pohjoismaissa on käytetty myös kohdennettuja ratkaisuja, kuten työvoimapulasta kärsivien ammattien erityisjärjestelyjä ja yleistä normia korkeampia sopimusratkaisuja.  

Kilpailukyky ja palkkatasa-arvo eivät ole toisensa poissulkevia tavoitteita. Tarvitsemme järjestelmän, joka kykenee tunnistamaan sekä kansantalouden kokonaisedun että eri alojen todelliset tarpeet. 

Pohjoismaisen työmarkkinamallin vahvuus on ollut siinä, että työnantajat ja palkansaajat sopivat työehdoista itse. Luottamukseen ja yhdessä sopimiseen perustunut malli on sallinut myös alakohtaiset joustavuudet. 

Kannattaisi muistaa, että sovittelijan tehtävä on auttaa osapuolia löytämään ratkaisu, ei ottaa niiltä neuvotteluvaltaa pois. 

OECD:n raportti muistuttaa, että sovittelu toimii parhaiten silloin, kun osapuolet ovat järjestäytyneitä, tahojaan kattavasti edustavia ja sitoutuneita neuvottelujärjestelmään. Sovittelijan ei pidä korvata osapuolten omaa vastuuta eikä työmarkkinasuhteita pidä rakentaa niin, että ratkaisut haetaan ensisijaisesti lainsäätäjän tai sovittelijan kautta. 

Tämä on tärkeää Suomen työmarkkinoiden tulevaisuuden kannalta. Neuvottelujärjestelmän hajautuminen, yrityskohtaisten sopimusten lisääntyminen ja työelämän rakenteiden muuttuminen asettavat uusia vaatimuksia sekä työnantaja- että palkansaajajärjestöille. 

Tarvitsemme kykyä neuvotella, joustaa ja löytää yhteisiä ratkaisuja myös silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan. Se edellyttää vahvoja työmarkkinaosapuolia ja luottamusta siihen, että neuvotteluilla on merkitystä.

Pohjoismaisen mallin vahvuus ei ole ristiriidattomuus, vaan kyky ratkaista ristiriitoja. 

OECD:n raportti antaa hyvän muistutuksen siitä, ettei työmarkkinoiden toimivuutta rakenneta yksipuolisilla määräyksillä. Pakkolaeilla.

Kestävät ratkaisut syntyvät vuoropuhelusta, yhteisestä tilannekuvasta ja siitä, että osapuolet voivat luottaa pelisääntöihin. Työmarkkinoiden rauha ei synny toisen osapuolen vaientamisesta eikä siitä, että toinen osapuoli määrää tahdin. Se syntyy kyvystä sopia. 

Suomessa olisi nyt syytä pysähtyä pohtimaan, miten tätä luottamusta vahvistetaan.  

Miten varmistamme, että vientivetoinen palkkakoordinaatio ottaa huomioon myös julkisten palvelujen ja naisvaltaisten alojen tarpeet?  

Miten turvaamme työmarkkinaosapuolten tasapuolisen aseman ja aidon neuvotteluautonomian?  

Miten palautamme luottamusta siihen, että neuvottelemalla voidaan saavuttaa oikeudenmukaisia ja kestäviä ratkaisuja? 

Luottamusta ei voi säätää lailla. Se on ansaittava joka päivä. Hallitus on tällä eduskuntakaudella vain syventänyt epätasapainoa, vaikka sen olisi pitänyt turvata heikompaa osapuolta. 

Vanhaan ei ole paluuta, mutta korjattavaa riittää, etenkin kun teknologia ja tekoäly muuttavat työmarkkinoita. Korjaamatta ei voi jättää, mikäli yhteiskunnan eheydestä halutaan tulevaisuudessakin pitää kiinni. 

OECD:n raportti https://www.oecd.org/en/publications/labour-mediation-in-the-nordic-countries_cf0a805c-en.html

Tarja Filatov: Nuorten tulevaisuususko palautuu vain teoilla

Nuorena uskalsin elää hetkessä, unelmoida ja luotin siihen, että elämä kantaa. Kunhan opiskelee ja tekee työtä, voi rakentaa hyvän elämän. 

Luotin siihen, että ongelmat voi ratkaista. Halusin muuttaa asioita ja olin varma, että niin voi tehdä.  Ongelmia oli, joskus isojakin, mutta silti elin etuoikeutettua nuoruusaikaa.

Nyt tutkimukset ja barometrit kertovat, että nuorten tulevaisuususko on heikentynyt huolestuttavasti.

Nykynuorten huoli ei ole perusteetonta.

Jos ihmisellä on pelko ympäristön selviytymisestä ja lisäksi syntyy tunne, ettei ahkeruus tai kouluttautuminen tuo mahdollisuutta rakentaa omaa tulevaisuutta, irrallisuus tai toivottomuus uhkaa.

Emme voi vaatia nuorilta uskoa tulevaan, jos emme yhteiskuntana rakenna sille edellytyksiä. Tulevaisuususko syntyy mahdollisuuksista.

Olen usein sanonut, että lapsuudesta ei tule uusintaa. Lapsuus ja nuoruus ovat ainutkertaisia elämänvaiheita. Yhteiskunnan tehtävä on varmistaa, että jokaisella lapsella ja nuorella on mahdollisuus kasvaa turvallisesti, oppia, löytää omat vahvuutensa ja kuulua yhteisöön.

Hyvä koulu, laadukas varhaiskasvatus ja mahdollisuus harrastaa eivät ole ylellisyyttä. Ne ovat investointeja tulevaisuuteen.

Koulutuksen tasa-arvo on ollut Suomen menestyksen kulmakivi. Osaava Suomi pärjää muuttuvassa maailmassa. Meidän on pidettävä kiinni siitä, että koulutukseen voi hakeutua perheen varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Jokaisella pitää olla aito mahdollisuus kehittää osaamistaan läpi elämän. 

Nuorten tulevaisuususkoa heikentää myös kokemus siitä, että ensimmäisen työpaikan ovi on vaikea saada auki.

Koulutuksesta valmistuminen ei takaa työpaikkaa. Ilman ensimmäistä työpaikkaa on vaikea saada kokemusta ja ilman kokemusta on vaikea saada työtä. Turhautumisen kierre syntyy herkästi.

Työ on enemmän kuin toimeentuloa. Se tuo osallisuutta, yhteisön, merkityksellisyyttä elämään ja kokemuksen siitä, että omalla tekemisellä on väliä. 

Nuorta ei saa jättää yksin silloin, kun opinnot katkeavat, mieli järkkyy tai työelämän ovi ei avaudu. 

Työllistymissetelit eivät yksin auta. Nykymaailmassa työn hakeminen on monimutkaistunut. Kanavia on monia, vaatimukset usein ylimitoitettua ja iso osa työpaikoista julkisuudelta piilossa. 

Tulevaisuususko ei rakennu vain koulutus- ja työpaikoista. Se rakentuu myös siitä, että ihminen kokee olevansa turvassa ja hyväksytty.

Nuorisobarometrit ja nuorten tulevaisuuskuvia koskevat selvitykset kertovat epävarmuudesta, turvattomuudesta ja huolesta maailman tilasta. Ihmiset kaipaavat tavallisia asioita: rauhaa, kestävää maapalloa, terveyttä, läheisiä ihmisiä ja taloudellista turvallisuutta.

Meidän on otettava vakavasti nuorten mielenterveys, lisääntyvä yksinäisyys ja kiusaaminen. Apua pitää saada ajoissa ja taistelematta.

Järjestöillä, vapaaehtoisilla, kulttuuritoiminnalla ja urheiluseuroilla on korvaamaton merkitys. Ne tarjoavat yhteisöjä, joissa voi löytää ystäviä, onnistua ja tulla nähdyksi omana itsenään. Harrastukset eivät ole vain vapaa-ajan täytettä. Joskus ne ovat ainoa kiinnittymisen paikka.

Siksi järjestöjen ja nuorten palveluiden toimintaedellytyksistä huolehtiminen on myös tulevaisuususkoon sijoittamista.

Nuoria ei pidä vain kuulla – heitä pitää kuunnella. Yksi tärkeimmistä asioista on nuorten osallisuus. Aikuisten tehtävä ei ole tietää paremmin, vaan oppia kuuntelemaan paremmin ja ymmärtämään paremmin.

Meillä on vastuu tulevasta. Se on sitä suurempi mitä vaikutusvaltaisemmassa asemassa olemme.

Tulevaisuuteen liittyy aina epävarmuutta. Emme voi päättäjinä luvata nuorille, että kaikki menee hyvin tai että elämä olisi helppoa, mutta meidän on voitava luvata, että yhteiskunta tarjoaa reilut lähtökohdat ja yhdenvertaiset mahdollisuudet pärjätä.

Nuorten tulevaisuususko ei ole nuorten oma juttu. Se on meidän kaikkien vastuulla.

Tarja Filatov: Kenellä on varaa sairastaa?

Otsikon kysymys ei ole Suomessa enää teoreettinen. Vaan liian totta monen arjessa.

Juttelin hiljattain fiksun rouvan kanssa, joka ihan tosissaan mietti, voiko hän mennä lonkkaleikkaukseen. Rahat eivät riittäneet.

Keskustelu oli pysäyttävä ja jäi mieleen.

Jos rouva olisi toimeentulotukiasiakas tai pelkällä kansaneläkkeellä, hänellä olisi hieman parempi mahdollisuus saada apua hoitokuluihin. Mutta hän ei ole. Hän on koko ikänsä sinnitellyt pienellä palkalla, selvinnyt 1990-luvun työttömyydestä ja yrittänyt tulla omillaan toimeen. Nyt sairaus maksaa enemmän kuin hänellä on varaa maksaa.

Tämä ei ole vain yhden ihmisen tarina.

Lähes miljoona suomalaista on köyhyys- tai syrjäytymisriskissä. Viisi vuotta sitten alle kuusi prosenttia suomalaisista eli kotitaloudessa, jossa rahat eivät kunnolla riittäneet pakollisiin menoihin. Nyt osuus on lähes yhdeksän prosenttia.

Yhä useampi joutuu laskemaan, mihin rahat riittävät. Toimeentulon riittävyys huolettaa yhä useampaa.

Ensin vuokra ja sähkölasku. Sitten ruoka. Lääkkeet. Työ- ja asiointimatkat. Jos jotain jää, ehkä jokin muu.

Samaan aikaan terveydenhuollon asiakasmaksut nousevat rajusti.

Lääkärikäynti, poliklinikka, sairaalahoito, hammashoito tai fysioterapia eivät ole ylellisyyksiä. Niitä tarvitaan silloin, kun ihminen on sairas tai kun hänen toimintakykynsä on vaarassa.

Pienituloiselle muutaman kympin lisälasku ei ole vain muutama kymppi. Se voi olla summa, joka katkaisee kamelin selän. 

Tässä on hyvinvointivaltion suuri ristiriita.

Sanomme ihmisille, että hoitoon pitää hakeutua ajoissa. Haluamme ehkäistä sairauksia, ylläpitää työkykyä ja tukea ikääntyneiden toimintakykyä. Haluamme, että mielenterveyden ongelmiin saa apua ennen kuin ne pahenevat ja että hampaat hoidetaan ennen kuin pienestä vaivasta tulee suuri.

Mutta mitä tapahtuu, jos ihmisellä ei ole varaa mennä hoitoon?

Yksilölle liian kallis terveydenhoito tulee yhteiskunnalle sairaan kalliiksi.

Toimeentulotuki ei ratkaise ongelmaa. Sen pitäisi olla viimesijainen turva, ei järjestelmä, jonka kautta yhteiskunta kierrättää terveydenhuollon maksuja ihmisille, joilla ei ole varaa välttämättömiin menoihin.

Pienituloisella eläkeläisellä voi olla juuri sen verran tuloja, ettei hän saa toimeentulotukea, mutta liian vähän rahaa siihen, että kaikki kasvavat menot pystyy maksamaan. Sama koskee montaa työnsä menettänyttä. 

Tilastollisesti ihminen voi tulla toimeen.

Käytännössä hän voi joutua valitsemaan ruoan, lääkkeiden ja hoidon välillä.

Hyvinvointialueiden talous on vaikea. Sen tietävät kaikki. Palvelujen järjestäminen maksaa ja väestö ikääntyy.

Mutta säästöjä ei saa tehdä niin, että ihminen alkaa säästää omasta terveydestään.

Jos hoito jää saamatta tänään, sairaus ei välttämättä katoa. Se voi pahentua. Huomisen hoito voi olla kalliimpi, sairausloma pidempi ja inhimillinen hinta paljon suurempi.

Tämän pöivän säästö voi olla huomisen lisälasku.

Sairaus ei saa tehdä ihmisestä köyhää eikä pienituloisuus estää ihmistä saamasta hoitoa.

Tarja Filatov: Tekoäly kiehtoo ja pelottaa

Tekoälyn uhista ja lupauksista puhutaan paljon. Moni miettii mitä tapahtuu työpaikoille? Säilyykö työni? Pysynkö mukana kehityksessä? Mitä jos tekoäly tekee virheen eikä kukaan huomaa sitä?

On luonnollista pelätä nopeaa muutosta varsinkin, kun kukaan ei varmasti tiedä seurauksia. Erityisen ymmärrettävää pelko on silloin, kun kyse on toimeentulosta, omasta ammatillisesta identiteetistä tai mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämään.

Tekoäly muuttaa kiistatta työtä. Tuo ja vie työpaikkoja. Tekoälykeskustelussa ei riitä, että kerromme tuottavuuden kasvusta. Tekoäly voi vapauttaa aikaa ihmiselle. Se voi vähentää rutiinityötä, auttaa etsimään tietoa, nopeuttaa ja tukea montaa tehtävää.

Se voi auttaa tunnistamaan sairauksia ja käsittelemään valtavia tietomääriä. Se voi tarjota yksilöllistä tukea kouluttautumisessa. Se voi vapauttaa aikaa ihmisten kohtaamiseen, luovuuteen, harkintaan ja ongelmien ratkaisemiseen. Tai se voi pistää ihmisiä kilometritehtaalle.

Viisaasti käytettynä tekoäly on teknologista kehitystä, jota kannattaa tavoitella. Mutta samalla on pohdittava, kuka hyötyy tekoälyn tuottamasta ajansäästöstä?

Jos työntekijän säästämä aika muuttuu vain suuremmaksi työmääräksi, tekoäly ei vapauta. Jos tuottavuuden kasvu johtaa työpaikkojen vähenemiseen ilman, että ihmisille tarjotaan mahdollisuutta oppia uutta, eriarvoisuus kasvaa.

Suurin kysymys ei ehkä ole, viekö tekoäly työpaikkoja, vaan miten se muuttaa työtä. Ja erityisesti siitä kuka korjaa hyödyn?

Jotkut tehtävät vähenevät. Toisia syntyy tilalle. Monissa ammateissa työn sisältö muuttuu. Tässä muutoksessa yhteiskunnalla on suuri vastuu. Emme voi vain sanoa ihmisille “Opetelkaa tekoälyä.” 

Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta oppia uutta. Eikä pitkän työuran tehneen ihmisen tarvitse muuttua hetkessä tekoälyasiantuntijaksi.

Tarvitsemme uutta aikuiskoulutusta, jatkuvaa oppimista ja työelämän muutosturvaa. Tarvitsemme myös työnantajia, jotka kantavat vastuunsa eivätkä siirrä kaikkea muutoksen kustannusta työntekijöille. Tarvitsemme aktiivisempaa tekoälyn ja sen seurausten säätelyä. 

Tekoälystä voi tulla väline, joka lisää työn mielekkyyttä. Yhtä hyvin se voi muuttua välineeksi, jolla ihmisiä valvotaan entistä tarkemmin, työtahtia kiristetään sekä päätöksiä automatisoidaan ja ihmisiä heitetään tyhjän päälle.

Teknologia itsessään ei ratkaise kumpaan suuntaan mennään. Ihmiset ratkaisevat! Tulevaisuudelle oleellista on, voimmeko luottaa siihen, että teknologiaa käytetään ihmisten hyväksi.

Luottamus syntyy läpinäkyvyydestä. Siitä, että virheistä kannetaan vastuu. Siitä, että ihmisellä säilyy mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin. Ja siitä, että tekoälyn tuottamat hyödyt jaetaan oikeudenmukaisesti.

Meidän ei pidä valita teknologiauskon ja teknologiavastaisuuden välillä. Voimme usko tekoälyn mahdollisuuksiin ja olla varovaisia sen riskien suhteen. Oleellista on millaista yhteiskuntaa me haluamme tekoälyn avulla rakentaa?

(Kolumni on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 27.9.2026)

Tarja Filatov: Yle on rakentanut Suomea sata vuotta

Yleisradion ensimmäisestä radiolähetyksestä on tänään 9. syyskuuta kulunut tasan sata vuotta.

Yleisradio tavoittaa lähes kaikki suomalaiset ja yli 80 prosenttia suomalaisista luottaa Yleen uutismediana. 

On tärkeää, että vaalimme totuudenmukaista tietoa. 

Julkisen palvelun median tehtävä on välittää tietoa mahdollisimman riippumattomasti poliittisista ja kaupallisista intresseistä. Varsinkin pienissä kaupungeissa media on herkästi mainostajien armoilla. 

On tärkeää, että vahvistamme demokratiaa. 

Ihmiset voivat tehdä perusteltuja päätöksiä vain, jos heillä on pääsy luotettavaan tietoon yhteiskunnan tapahtumista ja päätöksenteosta. Sellaisistakin asioista, jotka eivät suurta yleisöä kiinnosta.

On tärkeää, että meillä on markkinoista riippumaton media. 

Yleisradio voi tuottaa journalismia sellaisista aiheista, jotka eivät ole kaupallisesti kiinnostavia ja joita isot mainostajat eivät kykene vaientamaan.

On tärkeää, että kriisitilanteissa viestintä toimii.  Sodan, pandemian, luonnonkatastrofin tai muun vakavan häiriön aikana tarvitaan luotettava kanava, josta ihmiset saavat nopeasti varmennettua tietoa. Korona-ajasta muistamme varmasti tämän tarpeen.

On tärkeää, että jokaisella on pääsy luotettavaan tietoon. 

Julkisen palvelun media tavoittaa ihmisiä, joille kaupalliset palvelut eivät välttämättä tarjoa riittävästi sisältöä – esimerkiksi lapsia, ikäihmisiä, vähemmistöjä ja eri puolilla, syrjemmällä Suomea asuvia. 

On tärkeää, että kansakunnalla on yhteinen julkinen tila.

Yleisradio voi tuoda erilaiset ihmiset saman tiedon äärelle. Se vahvistaa yhteiskunnallista keskustelua ja vähentää sitä, että ihmiset elävät kokonaan erilaisten tietokuplien varassa.

On tärkeää, että disinformaatiolla on vastavoima. Kun sosiaalisessa mediassa leviää nopeasti huhuja, tarkoituksellista harhaanjohtamista ja tekoälyn tuottamaa sisältöä, toimituksellisesti vastuullisen median merkitys kasvaa.

On tärkeää, että Yleisradiolla on laaja ohjelmisto. Täyden palvelun periaate tarjoaa kaikille uutisia ja taustoittavia ajankohtaisohjelmia, urheilua, kulttuuria ja eri ryhmille suunnattuja ohjelmia. Nekin, jotka seuraavat lähinnä viihdettä, eksyvät uutisten pariin.

Luotettava yleisradio on demokratian infrastruktuuria samalla tavalla kuin vapaa lehdistö, riippumaton oikeuslaitos ja vapaat vaalit. 

Sen arvo ei ole siinä, että kaikki ovat aina samaa mieltä sen sisällöistä, vaan siinä, että kansalaiset voivat luottaa siihen, että tietoa välitetään journalistisin perustein eikä tarkoituksellisen propagandan tai kaupallisen edun ehdoilla.

Luotettava yleisradio merkitys korostuu erityisesti aikana, jolloin tietoa on valtavasti mutta sen luotettavuuden arvioiminen on yhä vaikeampaa. Tämä haaste senkun kasvaa.

Luotettavan yleisradion pitää kestää kritiikkiä ja valvoa vallankäyttäjiä. Myös niitä, jotka päättävät sen rahoituksesta. Ja niinhän se tekeekin - politiikan puolella osa ikävä kyllä haluaisi vaientaa tämän kokonaisuuden.

Tarja Filatov: Mikä kirja sai sinut ahmimaan itsensä vauhdilla kannesta kanteen?

Tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, mutta on yhä vaikeampi tietää, mikä on totta. 

Lukutaito ei ole vain sitä, että osaa lukea. Se on kykyä ymmärtää ja arvioida, myös kyseenalaistaa lukemaansa. Sen perusta rakennetaan jo lapsuudessa. Lukutaito vaikuttaa koko elämään. Esimerkiksi siihen, miten selviämme opinnoistmme. Kehittyykö meille riittävä lukutaito jatka opinpoluilla peruskoulun jälkeen.

Kirjat avaavat meille uusia maailmoja. Kasvattavat sanavarastoa, kehittävät ajattelua ja auttavat ymmärtämään itseämme ja ympäröivää maailmaa.

Lapsen lukutaidon kannalta kodilla on valtava merkitys. Luetaanko kotona, näkyvätkö kirjat arjessa ja millaisen esimerkin aikuiset lukemisesta antavat, vaikuttaa lasten lukutaitoon ja intoon. Jo puoli tuntia vapaa-ajan lukemista päivässä tukee merkittävästi lukutaidon kehittymistä.

Kaikilla lapsilla ei ole samanlaisia lukemiseen kannustavaa ympäristöä kotoa. Siksi varhaiskasvatuksen, koulujen ja kirjastojen merkitys on niin suuri. Jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus löytää itseään kiinnostavaa luettavaa, aikaa ja rauhaa lukemiselle. 

Kattava kirjastoverkko on yksi hienoimmista tasa-arvoteoistamme. Kirjojen ja tiedon äärelle pääsee riippumatta perheen tuloista tai taustasta.

Lukutaito on paljon enemmän kuin tekstin lukemista. Some, uutiset ja verkko tuovat eteemme valtavan määrän tietoa. Mutta kaikki lukemamme ei ole totta. Tarvitsemme kykyä ymmärtää lukemaamme, arvioida lähteitä, tunnistaa informaatiovaikuttamista ja erottaa faktat mielipiteistä ja valheista.

Lukutaito on myös demokratiataito. Se vaikuttaa siihen, millaiset mahdollisuudet meillä on oppia, osallistua yhteiskuntaan ja muodostaa omat mielipiteemme. 

Tekoäly voi muuttaa myös lukutaitoamme. Hyvässä se tuo meille laajemmat mahdollisuudet perehtyä asioihin, myös vierailla meille kiellillä. Mutta se voi myös heikentää lukutaitomme.

Kannattaa kysyä itseltään, miten käy, jos lukee liikaa tekoälyn tuottamia tiivistyksiä? Alanko vältellä pitkiä tekstejä ja lukea vain tekoälyn tiivistyksiä? Kadotanko monivivahteisen tekstin yksityiskohdat, jos tyydyn yhteenvetoihin? Ulkoistanko oman ajatteluni, jos tekoäly argumentoi puolestani? Kärsiikö keskittymiskyky, heikkeneekö muisti, kun valmiiksi paketoituna  saa nopeasti?

Maailmassa, jossa tieto liikkuu nopeammin kuin koskaan, hyvä ja kriittinen lukutaito on ehkä arvokkaampi taito kuin koskaan. Lukutaidon rinnalla tai sisällä tarvitsemme myös tekeälynlukutaitoa. 

Lukemisen ja oivltamisen ilo kuuluu kaikille. Ja ehkä yksi parhaista asioista, joita voimme toisillemme antaa, on innostus tarttua kirjaan niin lapsena, nuorena kuin aikuisenakin.

Mikä kirja sai sinut  unohtamaan muun maailman hetkeksi? Ahmimaan itsensä kannesta kanteen? Itse luin viimeksi lähes yhdeltä istumalta Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärän. Karun kaunis.

Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää!

Tarja Filatov: Vihapuhe alistaa ja hiljentää

Vihapuhe rajoittaa kohteensa oikeutta tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Vihapuhe pyrkii antamaan stereotyyppisen ja alentavan kuvan kohteestaan sekä uhkaa kohteensa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia.

Vihapuhe kohdistuu usein henkilöihin, jotka nähdään jonkin tietyn ryhmän julkisina puolestapuhujina tai auttajina. Vihapuhe voi muuttua väkivallaksi, mutta kaikki vihapuhe ei ole välttämättä edes sävyltään aggressiivista, vaan hyvin rauhallisesti argumentoitua.

Vihapuhe ei ole sama asia kuin vihainen puhe. Viha on tunne, jota saa tuntea, kuten mitä tahansa muuta tunnetta. Vihapuhe ei ole sama asia kuin riita, kritiikki tai konflikti. Kriittisiä äänenpainoja saa ja pitää esittää.

Kritiikin ja vihapuheen ero on siinä, että vihapuheella alistetaan ja hiljennetään vihapuheen kohdetta. 

Vihapuhe on toiseuttavaa eli sillä rakennetaan ja vahvistetaan tunnetta yhtäältä meistä sekä toisaalta jostain ryhmästä toisina. Vihapuhe pyrkii tekemään joistain ihmisryhmistä jo perusoletukselta vääränlaisia ja väärin toimivia.

Rangaistavalle vihapuheelle on tyypillistä kiihottaminen kansanryhmää vastaan, kunnianloukkaus, yksityiselämään loukkaavan tiedon levittäminen sekä uskonrauhan rikkominen.

Osa vihapuheeksi mielletystä puheesta on sananvapauden suojaamaa, vaikka se olisi asiatonta. Kaikkeen vihapuheeseen ei siis voi oikeudellisesti puuttua.

Esimerkiksi poliittisiin päätöksiin kohdistuva asiaton kielenkäyttö, joka ei kuitenkaan yksilöi ihmisiä kohteekseen eikä loukkaa muiden ihmisten oikeuksia, on sallittua.

Maahanmuutto on yleinen kovan puheen aihe. Maahanmuuttoa saa kritisoida kovalla kielellä, mutta kritiikki muuttuu vihapuheeksi, jos puhe kohdistuu yksilöön tai tiettyihin ryhmiin halventavasti.

Puhe on teon siemen. Jotta puhe ei muutu aggressiivisiksi vihateoiksi, vihapuheen kitkeminen on meidän kaikkien vastuulla.

YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman kansainvälisestä vihapuheen vastaisesta päivästä vuonna 2021. 

Aloitteen taustalla on vihapuheen nopea kasvu maailmanlaajuisesti.

Päivä muistuttaa, että vihapuhe on usein ensimmäinen askel kohti epäinhimillistämistä, syrjintää ja väkivaltaa. Se kohdistuu usein haavoittuvassa asemassa oleviin ryhmiin, kuten vähemmistöihin, naisiin ja maahanmuuttajiin. 

Nykyisin kiinnitetään erityistä huomiota siihen, miten sosiaalinen media, sääntelemättömät verkkoalustat ja tekoäly voivat vahvistaa vihapuheen leviämistä ja palkita polarisaatiota.

Tarja Filatov: Miksi järjestöjen tukien leikkaukset ovat enemmän kuin euroja?

Kansalaisyhteiskunta on kansalaisten ja päätöksentekojärjestelmän välissä oleva organisoitunut kerros, joka toimii molempiin suuntiin. Se antaa äänen maan hiljaisille ja kertoo ihmisten viestiä päätöksentekoon. Se myös kertoo ihmisille tehdyistä päätöksistä, neuvoo, auttaa ja osallistaa. Kritisoikin kuten demokratiaan kuuluu.

JÄRJESTÖT VAHVISTAVAT DEMOKRATIAA 

Suomessa monet sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat syntyneet tavallisten ihmisten elämässään kohtaamista puutteista. Järjestöt ovat tuoneet apua, palvelua ja ajaneet ihmisten oikeuksia. Rakentaneet parempaa elämää kaikille.

Demokratiaa ei saa kuihduttaa vain enemmistön vallaksi ja äänestämiseksi vaaleissa. Vahva demokratia on enemmän. Se kuuntelee kansalaisiaan ja pitää huolta vähemmistöistään. Se tukee järjestöjä ja arvostaa niiden ääntä, myös silloin kun se ei miellytä poliittisia päättäjiä. Se on osallistumista keskusteluun, epäkohtien esiin nostamista ja yhteisten ratkaisujen etsimistä.

Demokratiassa on muistettava, ettei sillä, joka huutaa kovimmin, välttämättä ole suurin hätä. On pystyttävä kuulemaan hiljaisia signaaleja ja osattava kuulla myös heitä, jotka eivät aina edes näy.

ARVOKASTA TIETOA PÄÄTTÄJILLE

Monimutkaisessa yhteiskunnassa päätöksentekijät saavat arvokasta tietoa kansalaisjärjestöjen kautta erilaisten ryhmien tarpeista ja huolista. Aktiivinen kansalaisyhteiskunta tuo lisäarvoa molempiin suuntiin ja vahvistaa demokratiaa.

Järjestöjen rahoituksen kriteerimuutoksissa ja rahoituksen puolittamisessa on kyse muustakin kuin euroista. 

Ei ole yllätys, että perussuomalaiset haluavat tukkia korvansa erilaisilta äänenpainoilta, mutta jos kokoomus sallii järjestöjen äänen vaientamisen, ei sivistyksen vaalimisesta ole enää jälkeäkään. Tässä asiassa luotan siihen, että pääministeri pitää pintansa ja että järjestöjen avustuskriteerit neuvotellaan uudelleen.

Maailmasta löytyy useita esimerkkejä siitä, miten kehittymätön tai näivettynyt/näivetetty kansalaisyhteiskunta ei pysty toimimaan vastavoimana poliittisen kentän epädemokraattisten äärilaitojen vahvistumiselle. Siksi kansalaisyhteiskunnan tukeminen on demokratian tukemista.

SOMESSA HUUTAMISEN SIJAAN ANALYSOITUA PALAUTETTA

Kansalaisjärjestöt ovat tärkeä järjestäytyneen yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Osalle ihmisistä riittää yksipuolinen somessa huutelu, mutta aito vuorovaikutus tarvitsee pysyvämpiä alustoja. Kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten turvaaminen on siksi tärkeää.

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskustelu ei ole vähäpätöinen asia.  Kyse ei ole vain rahasta. Kyse on kansalaisyhteiskunnan vaientamisesta. Järjestöt halutaan typistää pelkiksi palveluntuottajiksi tai avustusjärjestöiksi. Ne eivät saisi enää ajaa jäsentensä asioita. 

Uusissa avustuskriteereissä keskus- ja kattojärjestöjen roolia ollaan kaventamassa merkittävästi. Tämä on vakavaa, sillä valtakunnallisten kansalaisjärjestöjen tehtävä on yhdistää ihmisten kokemukset, asiantuntemus ja auttava työ vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Yksikään alueellinen toimija ei pysty tähän ilman, että resursseja siirtyy pois suoraan auttamistyöstä.

Ilman keskusjärjestöä jäsenyhdistysten työ pirstaloituisi, kehittäminen hidastuisi ja vaikuttava auttamistyö heikkenisi. Byrokratiaksi leimatut keskusliitot kokoavat ja koordinoivat jäsenyhdistysten työn ympäri Suomen. Ne kouluttavat, varmistavat  palveluiden laadun, kehittämisen ja yhdenvertaisuuden. Ne tuottavat asiantuntijatietoa päätöksenteon tueksi. Ne vievät kentältä nousevan tiedon päättäjille ja kehittää palveluita sen perusteella.

HAAVOITTUVIMMILTA ON LEIKATTU

Sanotaan, että leikkauksia ei kohdenneta kohtaavaan ja auttavaan työhön. Kyllä kohdennetaan. Leikkaukset ovat jo nyt kohdistuneet kohtaavan työhön. Noin 80% tämän hetken myönnetystä avustuksista kohdistuu itse toimintaan ja 20% sitä tukevaan toimintaan kuten vapaaehtoisten kouluttamiseen ja koordinointiin. Tällä hallituskaudella järjestöjen rahoituksesta tullaan leikanneeksi puolet pois. 

Lisäksi koko järjestötyötä ja erityisesti vaikuttamistyötä demonisoidaan. Sotejärjestöt toimivat maan hiljaisimpien ja haavoittuvimmassa asemassa olevien äänitorvena. Ehkä juuri tämä megafoni halutaan hiljentää.

Järjestöjen edunvalvontaa ja vaikuttamista on se, kun nostetaan esiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja esitetään lakimuutoksia, jotka auttavat uhreja.

Edunvalvontaa ja vaikuttamista on se, kun puolustetaan vammaisten oikeuksia ja pidetään ääntä ja vaaditaan YK: n vammaisten oikeuksien sopimuksen noudattamista.

Edunvalvontaa ja vaikuttamista on se, kun vaaditaan lapsiperheköyhyyden vähentämistä. Edunvalvontaa ja vaikuttamista on lukuisten asiantuntijoiden työ, joka kehittää sosiaalityötä.

On syytä kysyä, miksi sama ajattelu ei koske myös työnantajajärjestöjä. Heidän lobbauspaperinsa kirjoitetaan suoraan laeiksi. Kyse ei ole vain rahasta, vaan asennoitumisesta.

Että sellaista demokratiaa… Suomessa.

HILJAISTEN MEGAFONI

Hiljaisuus voi olla demokratian suurin uhka. Järjestöillä on tärkeä rooli hiljaisuuden muurin purkamisessa. Erityisesti sosiaali- ja terveysjärjestöillä, koska ne tavoittavat toiminnassaan haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, joita virallinen Suomi ei tavoita. 

Järjestöt tarjoavat kanavan osallistua, vaikuttaa ja tulla kuulluksi. Ne puolustavat heikommassa asemassa olevia ja vahvistavat osallisuutta. Rohkaisevat ja tukevat maan hiljaisia käyttämään ääntään. 

Järjestöjen erityisosaamista on tarjota apua ja vertaistukea useille ihmisryhmille, jotka muuten jäävät avun ulkopuolelle.  Järjestöt tarjoavat toimintamahdollisuuksia sellaisille ihmisille, joiden on vaikeampi osallistua yhteisölliseen toimintaan esimerkiksi sairauden, vamman, elämäntilanteen tai yksinäisyyden vuoksi. Järjestöt pitävät yllä demokratian monimuotoisuutta ja elinvoimaa. 

Sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat merkittäviä aktiivisen yhteiskunnan rakentajia. Ne ovat kiinteä osa suomalaista hyvinvointivaltiota. 

Demokratia tarvitsee aktiivisia kansalaisia, rohkeita keskustelijoita ja yhteisöjä, jotka kokoavat ihmisiä yhteen yhteisten teemojen äärelle. Jos oikeasti haluamme ja uskon, että haluamme pitää huolta siitä, että jokainen ääni voi kuulua. Ymmärrämme, että järjestöt eivät ole byrokratian sivutuote tai ylimääräinen menoerä. Ne ovat kansalaisyhteiskunnan selkäranka.

Suomi yksinkertaisesti tarvitsee järjestöjen ja vapaaehtoisten osaamista ja voimaa.

Järjestöihin investointi rakentaa siltoja ihmisten välille, ehkäiseeyksinäisyyttä ja syrjäytymistä sekä vahvistaa ihmisten tunnetta siitä, että he kuuluvat yhteiskuntaan. 

Tarja Filatov: Lapsen työtä kuuluu olla leikki ja koulu – Ei vaarallinen työ

Yli 50 miljoonaa lasta tekee työtä vaarallisissa olosuhteissa. Niin vaarallisissa, että työ uhkaa lapsen terveyttä ja turvallisuutta. Kaikkiaan 138 miljoonaa lasta tekee työtä, vaikka lapsen työtä pitäisi olla leikki ja koulu. 

Lasten pakko tehdä työtä juontaa juurensa köyhyydestä ja osattomuudesta, ihmisoikeusvelvoitteiden laiminlyönnistä sekä sääntelyä pakoilevista yrityksistä ja elinkeinoista. 

Lapset tekevät sekä palkkatyötä että palkatonta työtä. Erityisen paljon lapsityövoimaa käytetään maataloudessa. Palvelualoilla, teollisuudessa ja kaivoksissa työskentelee lapsia. 

Lapset tekevät kotityötä, enkä nyt tarkoita roskapussin viemistä tai normaalia osallistumista oman kodin askareisiin, vaan työskentelyä vieraissa kodeissa palvelijoina. Lapset myyvät tuotteita toreilla ja kaduilla sekä tekevät monenlaisia muita töitä. 

Kansainvälinen työjärjestö ILO on tehnyt määrätietoista työtä lapsityövoiman käytön vähentämiseksi. Lapsityön määrää onnistuttiin vähentämään vuodesta 2000 alkaen, mutta viime vuosina kehitys on pysähtynyt ja kääntynyt osin jopa huonompaan suuntaan. Konfliktit, kriisit ja COVID-19-pandemia ovat ajaneet yhä useampia perheitä köyhyyteen ja pakottaneet miljoonia lapsia töihin. 

Lapsityövoiman käyttöä on laajalti dokumentoitu ympäri maailmaa muun muassa kullan, sokerin, kahvin, puuvillan, riisin ja kaakaon tuotannossa. 

Ghanassa ja Norsunluurannikolla tuotetaan valtaosa maailman kaakaosta. Arvioiden mukaan noin kolmasosan työstä tekevät lapset. Alueella asuvista lapsista lähes puolet työskentelee kaakaoviljelmillä. 

Vaarallista työtä tekeviä lapsia, jopa pakkotyön kaltaisissa olosuhteissa, esiintyy erityisesti sokerintuotannossa ja Länsi-Afrikan kaakaoviljelmillä. Työhön kuuluu terävien työkalujen käyttöä, altistumista vaarallisille kemikaaleille sekä raskaiden taakkojen kantamista. 

Lapsityövoiman riskejä esiintyy teen, banaanien, viinirypäleiden ja tekstiilien sekä vihannesten, hedelmien, pähkinöiden, siementen ja kasviöljyjen tuotannossa. 

Tietoa lapsityövoiman käytöstä tuotteiden jalostusvaiheessa on niukemmin, mutta alaikäisiä työntekijöitä on löydetty esimerkiksi ananaksen jalostamoista Thaimaassa. 

Globalisoituneessa maailmassa tavallisen kuluttajan on lähes mahdotonta täysin varmistaa, ettei yksikään ostamamme tuote ole jossain tuotantoketjun vaiheessa liittynyt lapsityövoimaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme voimattomia. Jokainen meistä voi omilla valinnoillaan vähentää riskiä ja samalla lähettää yrityksille viestin siitä, millaista tuotantoa pidämme hyväksyttävänä.

Kuluttaja voi vaikuttaa ennen kaikkea suosimalla tuotteita, joiden vastuullisuutta valvotaan riippumattomasti. Reilun kaupan, Rainforest Alliancen ja GOTS-sertifikaatin kaltaiset järjestelmät eivät takaa täydellisyyttä, mutta ne auttavat vähentämään lapsityövoiman ja muiden työelämän väärinkäytösten riskiä.

Tärkeää on ostaa harkiten. Halvin mahdollinen tuote ei useinkaan kerro tehokkuudesta, vaan siitä, että tuotannon todelliset kustannukset on siirretty työntekijöiden, ympäristön tai paikallisyhteisöjen maksettaviksi. Vähemmän, mutta laadukkaampaa, on usein vastuullisempi valinta. 

Yrityksiltä on syytä vaatia avoimuutta. Kuluttajalla on oikeus tietää, missä tuotteet valmistetaan ja miten työoloja valvotaan. Apuna voi käyttää riippumattomia arvioita. Suomessa esimerkiksi Eetti ja Finnwatch tekevät arvokasta työtä selvittäessään yritysten vastuullisuutta ja toimitusketjujen ongelmia.

Lapsityövoiman kitkeminen ei ole vain kansainvälisen politiikan tai yritysten vastuulla. Se on kysymys siitä, millaisia valintoja me kuluttajina teemme ja millaista maailmaa haluamme omilla ostoksillamme rakentaa. 

Lapsella on oikeus oppia, leikkiä ja kasvaa turvallisesti. Yksikään suklaalevy, puuvillapaita tai matkapuhelin ei ole niin halpa, että sen hinnan pitäisi olla lapsuuden menettäminen.