Ilma on sakeana puhetta siitä, miten talous on kääntymässä parempaan suuntaan. Palkat nousevat, inflaatio hidastuu ja ensi vuoden veronkevennykset vahvistavat monen työssäkäyvän ostovoimaa. Hyvä niin.
Kaikkien tunnelin päässä ei valo loista. Laboren tuore selvitys kertoo, että työssäkäyvien ja työttömien ostovoima kehittyy myös tulevina vuosina vastakkaisiin suuntiin.
Yleistukea saavan työttömän käteen jää vuonna 2026 vuokran jälkeen noin 581 euroa kuukaudessa. Ansiosidonnaista saavan vastaava summa on noin 652 euroa. Kohtuullisen minimin viitebudjettiin verrattuna yleistuella olevilta puuttuu noin 180 euroa ja ansiosidonnaisella olevalta 109 euroa kuukaudessa. Rahat eivät riitä kohtuulliseen elämään.
Luvut eivät kerro vain tämän hetken tilanteesta, vaan myös tulevaisuudesta. Hallituksen budjettiesityksessä yleistukea ei koroteta vuonna 2027, asumistuen indeksijäädytys jatkuu ja toimeentulotuen perusosan leikkaus vaikuttaa koko vuoden. Samaan aikaan vuokrat muodostavat työttömien kulutuksesta lähes 40 prosenttia.
Leikkaukset näkyvät siinä, kuinka paljon ihmisellä on mahdollisuuksia pitää kiinni omasta terveydestään ja toimintakyvystään. Köyhyys ei ole vain rahan puutetta. Se on mahdollisuuksien puutetta.
Erityisen kuvaava on laskelma ansiosidonnaisella päivärahalla olevan tilanteesta. Noin 3 800 euron palkasta laskettua ansiopäivärahaa saavan nettotulot ovat verojen ja täydentävien tukien jälkeen vuonna 2026 vain noin 71 euroa kuukaudessa suuremmat kuin yleistukea saavalla. Vuoteen 2028 mennessä tämän esimerkkihenkilön ostovoiman ennakoidaan olevan lähes 18 prosenttia vuoden 2015 tasoa alempi.
Ansiosidonnaisen idea on ollut, että tekemällä työtä ja maksamalla vakuutusmaksua voi hankkia itselleen turvaa työttömyyden kohdatessa. No eipä enään juuri voi. Työttömyysturvan leikkaukset ovat valuneet yritysten maksukevennyksiin, mutta työllisyyttä ne eivät ole parantaneet.
Millaista yhteiskuntaa rakennamme, jos pienituloisten tuloja heikkennetäån samalla kun parempituloisten ostovoimaa vahvistetaan? Työnteon pitää olla kannattavaa, mutta työttömyydestä ei saa tehdä köyhyysloukkua, josta ihminen ei pysty nousemaan.
Köyhtyminen ei koske vain työttömiä. Laboren esimerkki yksinhuoltajasta kertoo, miten monimutkainen kokonaisuus sosiaaliturva, verotus ja asuminen on.
Jos perheen nettopalkka kasvaa noin 79 euroa kuukaudessa, mutta asumistuen poistuminen syö tästä kasvusta niin paljon, että käytettävissä olevat tulot kasvavat vain noin 36 euroa.
Hallituksen suuri agenda on ollut tehdä työstä kannattavaa. Kannatan tavoitetta ehdottomasti. Nyt on käynyt niin, että hyvätuloisia kannustetaan runsain veronkevennyksin, mutta pienipalkkaisten tai silpputyötä tekevien tulonsiirtoleikkauksin. Niinpä pienipalkkaisen epätyypillisissä töissä käyvien kannustavuus heikkenee.
Nopeina korjausliikkeinä pitäisi palauttaa suojaosa työttömyysturvaan sekä asumistukeen. Lisäksi työttömyysturvaan tarvitaan lapsikorotus takaisin.
Ihmisen toimeentuloa ei saa tarkastella yksi päätös kerrallaan. Jos palkka nousee, mutta asumistuki pienenee, ei ihmisen lompakossa tapahdu sitä, mitä hallitus kuvittelee. Jos etuutta leikataan ja samalla asumisen, ruoan ja palveluiden hinnat nousevat, kokonaisuus muuttuu kohtuuttomaksi.
Sosiaaliturvan tehtävä ei ole tehdä elämästä taloudellisesti runsasta. Sen tehtävä on varmistaa, että ihminen selviää tilanteissa, joissa palkkatuloa ei ole tai se ei riitä. On pidettävä kiinni ajatuksesta, että kukaan ei putoa niin alas, ettei ole varaa kohtuulliseen elämään.
Talouden tasapainottaminen on välttämätöntä. Mutta köyhyyden lisääminen syö tulevaisuuden eväitä.
Kun ihmisellä ei ole rahaa ruokaan, lääkkeisiin, liikkumiseen tai harrastuksiin, seuraukset näkyvät myöhemmin sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeena.
Kun lapsi kasvaa perheessä, jossa raha ei riitä välttämättömään, seuraukset näkyvät pitkälle aikuisuuteen.
Mikä on nykyisen talouspolitiikan hinta? Mitä maksaa se, että ihmiset köyhtyvät?
Työssäkäyvien ostovoima elpyy, mutta työttömien ostovoima jatkaa laskuaan. Yhä useampi pelkää työttömyyttä. Tämä syö yhteiskunnan luottamusta, heikentää kulutuskysyntää ja kotimarkkinoita, jotka puolestaan muodostavat puolet maamme BKT:stä ja ison osan työllisyydestä.
Suomen ei pidä hyväksyä kahtia jakavaa kehitystä talouden pakkona tai normaalina. Talouspolitiikan onnistumista ei voi mitata vain velkasuhteella, alijäämällä tai BKT:n kasvulla. Yhtä tärkeää on katsoa, miten ihmiset pärjäävät arjessaan.
Jos talous kasvaa mutta köyhät köyhtyvät, on kysyttävä, mikä menee vikaan?
Hyvinvointivaltio kuuluu kaikille. Sen oleellinen piirre on, että myös heikoimmassa asemassa oleva voi luottaa siihen, että ”huomisen turvaaminen” ei vie häneltä tämän päivän välttämättömyyksiä.
Köyhyyden vähentäminen ei ole menoerä. Se on investointi ihmisiin, terveyteen, osallisuuteen ja koko Suomen tulevaisuuteen. Erityisesti lapsiperheköyhyyden.