Tarja Filatov: Mistä sosiaali- ja terveysalan työntekijät?

Sosiaali- ja terveyspalveluissa henkilöstön saatavuus alkaa jo vaikeuttaa palveluiden saatavuutta. Tämä on iso riski koko hoivalle. Korona on tuonut lisää vaikeuskerrointa henkilöstön saatavuudelle ja jaksamiselle.

Sote-alalle arvioidaan tarvittavan vajaassa kymmenessä vuodessa vuoteen 2030 mennessä 170.000 työntekijää. Ja seuraavan 15 vuoden aikana noin 200.000 työntekijää.

Hallitus on säätänyt minimimitoituksia, joilla riittävä henkilöstö pyritään turvaamaan eri palveluissa. Pelkkä päätös ja laki ei riitä. Tarvitaan muita toimia.

Mitoitukset varmasti turvaavat alan työvoiman riittävyyttä. Jos henkilöstöä ei ole riittävästi, osaava väki pakenee keveämpiin töihin. Siksi mitoituksilla on väliä.

Sosiaali- ja terveysministeriön työ poikkihallinnollisessa työryhmässä on tärkeässä roolissa, jotta ratkaisuja löytyy. Itse hahmottelin työvoimakymppiä, jossa on joitain hajatelmia työvoiman saatavuuden turvaamiseksi.

1. Me tarvitsemme konkreettisen linjauksen sosiaali-, terveys, - ja opetusalan tulevaisuuden työvoimatarpeesta, alan koulutuksen aloituspaikkamäärien lisäämisestä. NOPEASTI!

2. Työperäisen maahanmuuton käytänteitä pitää parantaa ja käynnistää osaajapulaaloilla osaavan työvoiman kansallinen rekrytointi täydennys- ja kielikoulutuksineen. Rekrytointeja ei voi jättää yksittäisten toimijoiden varaan. Työhön pitää sitoa ammattikorkeakoulut ja toisen asteen oppilaitokset. Esimerkiksi koulutuksen tarjoaminen ulkomailla ja sitä kautta rekrykanavan avaaminen on kokeilemisen arvoista.

3. Nyt työssä olevien työntekijöiden jaksamisesta sekä työhyvinvoinnista on pidettävä hyvää huolta. Kartoitettava hyvät käytänteet ja luotava hyvinvointialueille ja kuntiin kannusteet ja mekanismit, joilla niitä hyödynnetään.

4. Työikäisten mahdollisuuksia kehittää työn ohella omaa osaamistaan tulee parantaa ja jatkuvan oppimisen uudistuksen toimenpiteet tulee toimeenpanna pikaisesti. Suurimman pulan ammatteihin pitää räätälöidä koulutuspolku, joka mahdollistaa aiemmin opitun tehokkaan hyödyntämisen, vähän saman idean mukaisesti kuin aiemmin toteutettu sairaanhoitajien täydennyskoulutus lääkäriksi.

5. Eläkkeellä olevat ovat erinomaisia työntekijöitä pitkän työkokemuksensa ja osaamisensa ansiosta. Monilla aloilla, kuten terveydenhoidossa, eläkkeellä olevat hoitavat jo merkittävän osan erilaisista sijaisuuksista. Eläkkeelle siirtyneiden osallistumista työelämään tulee kannustaa erilaisin toimenpitein mm. verohelpotuksinja luoda mekanismi, jolla jo eläkkeelle siirtyneet halukkaat voivat helposti osallistua työelämään itselleen sopivalla tavalla.

6. Kehitetään pätevyysvaatimuksia, työnkuvia ja tehtävänkuvia. Jos työlle ei löydy päteviä tekijöitä on perinteisesti koulutettu työvoimaa. Nyt on kehitettävä mekanismeja, joilla työtehtäviä organisoidaan käytettävissä olevalle työvoimalle - se vaatii pätevyysvaatimusten tarkkaa uudelleen arviointia.

7. Panostetaan julkisen puolen johtamiskoulutukseen ja esimiestyöhön, työhyvinvointiin, työterveyspalveluihin. Huolehditaan urakehityksen mahdollisuudesta. Vahvistetaan jaksamista edistävää työaikakäytäntöä.

8. Puretaan esteitä digitalisaation paremmaksi hyödyntämiseksi. Esimerkiksi hoitajamitoitussäädöksissä puuttuu kannusteet digitalisaatioon. Pidetään parempaa huolta omaishoitajista, koska he tekevät tärkeää työtä. Samalla he purkavat vanhustenhoivan määrällistä painetta ja työvoiman tarvetta.

9. Edistetään työturvallisuutta ja ehkäistään työssä kohdattavaa väkivaltaa.

10. Palkka ei yksi ole ratkaisu eikä se kuulu poliitikkojen päätäntävaltaan, vaan työmarkkinajärjestöille. Mutta poliitikoille kuuluu palkkauksen resurssit. Hyvinvointialueiden palkkaharmonisaatioon on varattu resurssia, mutta tarvitsemme ohjelman pitkäjänteiseen kilpailukykyisen palkkapolitiikan ja työehtojen luomiseen resurssit. Työn vaativuuden arviointia toimialojen yli ja rohkeaa pohdintaa siitä, millainen kannustinjärjestelmän pitäisi olla, jotta ammattilaisia saadaan sinne, missä heitä kipeimmin tarvitaan.

Tarja Filatov: Yksikin tapaus on liikaa

Vammaiset ihmiset kokevat syrjintää monella elämän osa-alueella. Iso osa syrjinnästä on yhteiskunnan rakenteissa. Ympäristömme ei ole esteetön ja lainsäädäntö on kirjoitettu vammattomien ihmisten näkökulmasta. Se ei aina huomioi ihmisen erityistarpeita.

Meillä on yhteinen vastuu siitä, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa olevien ihmisten palvelu ja kohtelu on inhimillistä. Kyse on lainsäädännön kehittämisestä, palvelujen saatavuuden ja laadun turvaamisesta sekä jokaisen meidän asenteistamme ja tavasta kohdata arvostavasti toisia ihmisiä.

Ylen MOT-ohjelma nosti esiin järkyttävän tapauksen, jossa hoitotyön rajoittamistoimenpiteet ovat olleet epäinhimillisiä, ihmisarvoa alentavia ja laittomia. Tapauksesta on seurannut oikeusprosesseja ja tehostettua valvontaa. Hoiva on pääosin hyvää ja työntekijät tekevät osaavaa sitoutunutta työtä, mutta yksikin tapaus on liikaa. 

Kehitysvammaisten kohtaama vaativan hoidon rajoitustoiminta puhuttaa. Valviran selvityksien mukaan rajoitustoimet eivät ole yksiköissä lisääntyneet eikä niitä käytetä enemmän kuin aiemmin, mutta pystymme tunnistamaan ne paremmin. Jos asumisyksikön koko on yli seitsemän asukasta, rajoitustoimia esiintyy enemmän.

Laissa on tarkkaan määritelty, missä, milloin ja mitä rajoitustoimia saa käyttää. Rajoitusten on oltava oikeasuhteisia tilanteeseen nähden. Ne pitää toteuttaa ihmisarvoa kunnioittaen ja vain niin laajasti kuin on välttämätöntä asiakkaan tai toisten henkilöiden turvallisuuden ja terveyden varmistamiseksi. Rajoittamiseen käytettävien välineiden täytyy olla terveydenhuollon laitteista ja tarvikkeista annetun lain mukaisia. 

Palveluntuottajalla on vastuu palveluiden laadusta ja turvallisuudesta. Ensisijainen valvontavastuu on kunnalla. Kunnan tehtävä on vastata siitä, että asiakas saa yksilöllisen palvelutarpeen mukaisen palvelun.

Kunnan tulee valvoa omaa tuotantoaan ja yksityisten palveluiden tuottamaa palvelua. Henkilökunnalla on velvollisuus ilmoittaa viipymättä havaitsemistaan epäkohdista. Jos työnantaja ei korjaa tilannetta, tulee työntekijän epäkohdasta ilmoittaa aville.

Järkyttävän uutisen esimerkkitapaus Hämeenlinnasta on käsittääkseni vuosilta 2017-19. Ja siihen puututtiin. Tuomioita on langetettu, mutta osa prosesseista on vielä kesken. 

Yle on kertonut viime vuosina useista valvonnassa paljastuneista ongelmista liittyen lastensuojeluun, vammaisten palveluihin ja vanhusten hoivaan. Valvontaraportit paljastavat, että usein ongelmat kiistetään ja että palveluntarjoajat eivät tee luvattuja muutoksia.

Tässä taustalla on rakenteellisia ongelmia. Yritysten voittoja pyritään maksimoimaan epäeettisin, jopa laittomin keinoin. Taustalla on resurssipulaa. Kyse ei ole yksin rahasta, vaan henkilökunnan saatavuudesta ja osaamisesta. 

Noilla rakenteilla on syytä kysyä, onko kunnilla, jatkossa hyvinvointialueilla, valtiolla ja viranomaisilla riittäviä keinoja puuttua väärinkäytöksiin?

Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan uutta lakia valvonnasta. Ajatus on, että uuteen lakiin koottaisiin säännökset valtion tai hyvinvointialueen sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta sekä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluntuottajan toimintaedellytyksistä, rekisteröinnistä ja valvonnasta. Laki koskee julkisia palvelunjärjestäjiä ja palveluntuottajia sekä yksityisiä palveluntuottajia. 

Lisäksi on valmisteilla laki terveydenhuollon henkilökunnan ilmoitusvelvollisuudesta, jos hän tehtävissään huomaa tai saa tietoonsa epäkohdan tai ilmeisen epäkohdan uhan asiakkaan palvelussa. Sosiaalihuoltolaissa tästä jo säädetään.

Lain valmistelussa arvioidaan, tarvitaanko palveluntuottajalle velvollisuus tarkistaa rikosrekisteriote iäkkäiden ja vammaisten henkilöiden kanssa työskenteleviltä. Nykyisin rikosrekisteriotteen tarkistaminen on mahdollista lasten kanssa työskentelevien kohdalla. Olen itse ministeriaikanani ollut aikanani tuota lakia rakentamassa ja tiedän, että se ei yksin tuo turvaa, mutta on apuna.