Tarja Filatov: Työelämästä on tehtävä reilumpaa

Päivän Hesarissa on ansiokas kirjoitus siitä, miten firmat käyttävät hyväkseen ulkomaista työvoimaa. Omistajilla on kaksi siivousalan firmaa ja samat työntekijät tekevät työtä molemmille. Ylityökorvauksia ei makseta, vaikka työpäivät venyvät, koska kyseessä on eri työantaja. Lomaa osa työntekijöistä ei ole pitänyt muutamaan vuoteen. 

Tällainen työaikalain kiertäminen on väärin. Laki on tarkoitettu työntekijän suojaksi ja levon turvaamiseksi. Virallisesti tällaiseen väärinkäytökseen on vaikea päästä kiinni, jos työntekijä sanoo itse olevansa suostuvainen tuplatyöhön.

Ulkomaisen työvoiman väärinkäyttö syö hyväksyntää työperäiseltä maahanmuutolta. Samat käytännöt uhkaavat levitä muuhun työelämään. Samalla ne vääristävät yritysten välistä reilua kilpailua. Vilunkiveikot pärjäävät ja vastuullisesti toimivat yritykset häviävät kilpailutuksissa.

Täysin toisenlaisen työkulttuurin maista tulevat ihmiset suostuvat pitkiin päiviin ja heikkoihin työoloihin eri syistä. Heidän omassa maassaan työaikalait eivät välttämättä säätele työaikaa. Köyhyys pakottaa ympörivuorokautiseen työhön. Usein taustalla on syy auttaa läheisiään. Ihmiset haluavat kerätä rahaa kotimaahansa jääneille sukulaisilleen. 

Irvokasta jutussa on, että yritysten yksi omistaja on perussuomalainen poliitikko. Puolue vastustaa työperäistä maahanmuuttoa, mutta omassa elämässä sen edustajat käyttävät ihmisten heikkoa asemaa härskisti hyväkseen.

Itse kannatan työperäistä maahanmuuttoa, koska meillä on pula työvoimasta. Mutta vielä tiukemmin kannatan reiluja työehtoja, niiden parempaa valvontaa ja kovempia rangaistuksia rikkomuksista. Jos lain kirjain sallii esimerkin mukaisen veivaamisen, kirjainta on muutettava. Lain henki ei sitä salli.

Työperäinen ihmiskauppa on lisääntynyt ja eduskunta joutui lisäämään resursseja uhrien auttamiseen. Useimmin auttamisjärjestelmään pääsevät ihmiset joutuvat pakkotyön tapaisiin olosuhteisiin ja työskentelevät siivousalalla, luonnonmarjojen poimijana, kasvihuonetyössä, ravintola-alalla, kauneudenhoitoalalla, varasto- tai muuttotyössä sekä autokorjaamoissa ja -pesuloissa. 

Tarja Filatov: Mihin menet, suomalainen sopimisen kulttuuri?

Suomalaisilla työmarkkinoilla puhaltaa navakasti kuin yleensä vappuna kävelykatu Reskalla. Mitä myrskyn jälkeen, sitä ei tiedä valitettavasti vielä kukaan. Selvää on vain, että kolmikantainen sopimusyhteiskunta ei enää ole entisensä, kun työmarkkinoilla valmistaudutaan nykyisten työehtosopimusten päättymiseen ensi syksystä alkaen.

Hyytävä ei ole vallan tuore ilmiö, vaan puhuri on kestänyt jo jonkin aikaa. Elinkeinoelämän Keskusliitto EK päätti jo marraskuussa 2015 sääntömuutoksellaan kieltää kokonaan keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen tekemisen.

Viimeisen vuoden kuluessa liittotason neuvottelu- ja sopimustoiminnassa on ollut rajuilman merkkejä. Metsäteollisuus ry ilmoitti lopettavansa työehtosopimusten tekemisen syksyllä 2020. Keväällä 2021 perässä seurasi vastaavan ilmoituksen tehnyt Teknologiateollisuus ry.

Suurimpien vientialojen työnantajaliittojen vetäytyminen työmarkkinoiden neuvottelu- ja sopimustoiminnasta muuttaa ratkaisevasti suomalaista sopimisen kulttuuria, sillä kattavien työehtosopimusten solminen edellyttää paitsi työntekijöiltä niin työnantajilta korkeaa järjestäytymisastetta.

Vientiliittojen ääneen sanoma tavoite on ollut siirtää sopiminen kokonaan yritystasolle. Elinkeinoelämän edustajien puheissa paikallisen sopimisen laajentamiseen on ladattu paljon toiveita. Työnantajat ovat kaavailleet, että jatkossa palkoista ja työehdoista voitaisiin sopia aiempaa vapaammin yritystasolla.

Paikallisen sopimisen laajentaminen käy työntekijöille, kunhan kyse on aidosta sopimisesta. Sen edellytyksenä on tasapuolinen neuvotteluasetelma ja toimiva luottamusmiesjärjestelmä.

Valitettavasti tuntuu siltä, että paikallisen sopimisen edistäminen näillä ehdoilla ei käy työnantajille. Työehtosopimustoiminnan lopettaminen näyttää sen sijaan strategiselta siirrolta, jolla pyritään nakertamaan ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytyksiä työpaikoilla ja lisäämään työnantajien määräysvaltaa.

Vientiliittojen ratkaisuilla on perinteisesti ollut merkitystä muiden alojen palkanmuodostukseen ja työehtosopimustoiminaan. Avoimen, kansainväliselle kilpailulle alttiin vientisektorin päänavaukset neuvottelu- ja sopimustoiminnassa ovat näyttäneet suuntaa muille toimialoille. Kun vientialoilla yleissitovat työehtosopimukset ovat nyt vaakalaudalla, mihin muut sektorit jatkossa ankkuroivat omat neuvottelu- ja sopimustavoitteensa?

Kokemukset politiikan puuttumisesta palkkaneuvotteluihin ovat kyseenalaisia: vuonna 2007 kokoomuksen hoitajille eduskuntavaaleissa lupailemat palkankorotukset johtivat lakkoon ja tiukkoihin tilanteisiin. Jopa silloisen porvarihallituksen pyrkimykseen murtaa lakko.

Eduskunta ei palkoista päätä, ei edes valtion työntekijöiden palkoista. Mutta eduskunnan tehtävä julkisella sektorilla on huolehtia siitä, että budjetissa on riittävät palkkarahat.

Sopimusyhteiskunnan kolmikantaperiaatteeseen on kuulunut, että vaikutusvaltaa ei pyritä lisäämään hyödyntämällä poliittisia suhdanteita, sillä poliittisen kortin pelaaminen heikentää työmarkkinoiden yli vaalikautista ennustettavuutta. Silti työmarkkinoilla vilkuillaan yhä enemmän poliittiselle ohituskaistalle strategisten ja jopa ideologisten tavoitteiden edistämiseksi.

Seurauksena saattaa olla palkanmuodostukseen ja työehtoihin liittyvien kysymysten pysyvä politisoituminen vuoden 2007 eduskuntavaaleissa nähdyn tapaan. En usko, että pöytien sotkemisesta seuraa parempaa järjestelmää.

Silti on syytä miettiä, millä mallilla kehitetään esimerkiksi eläkejärjestelmää jatkossa, jos työnantajaleiri laajemmin irtaantuu yhteisestä sopimisen kulttuurista.

Samoin sitä, mitä minimejä pitää viedä työlainsäädäntöön kaikkia toimialoja koskevina, jos nyt toimialakohtaisesti yleissitovilla sopimuksilla turvatut minimit rapautuvat.

Yhteistä näkymää tulevien neuvottelu- ja sopimuskierrosten koordinaatiosta ei toistaiseksi ole. Tupojen aikaan tuskin on paluuta eikä kukaan niitä enää tavoittelekaan. Solidaarisen yhteiskuntakehityksen kannalta täysin hajautettu sopiminen on vaikea yhtälö.

Toivottavaa olisi, että työmarkkinoiden toimijat kykenisivät yhteistyössä vastaamaan työn ja työelämän tulevaisuuden haasteisiin – suomalaista sopimisen kulttuuria kunnioittaen. Sillä pitkällä tähtäimellä sopimisen tie tuottaa aina jatkuvaa vastakkainasettelua paremman lopputuloksen sekä työnantajille että työntekijöille.

Hauskaa vappua, työn juhlaa!