Viime aikoina on keskusteltu siitä, mikä on kohtuullinen palkkataso. Milloin työ on parasta sosiaaliturvaa?
Itse ajattelen, että taloudellisessa mielessä työ on parasta sosiaaliturvaa silloin, kun työstä jää välttämättömien kulujen jälkeen sen verran ylimääräistä, että kuun lopussa ei tarvitse miettiä, millä kauppalaskunsa maksaa. Vuoden aikana pitäisi voida säästää sen verran, että pesukoneen rikki meneminen ei ole katastrofi ja lomalla on varaa tehdä jotain extrakivaa.
Ylipäätään palkasta pitäisi jäädä enemmän käteen kuin tulonsiirtojen varassa elämisestä. Tämä tavoite on kuitenkin vielä kaukana. Työssäkäyviä kotitalouksia, jotka joutuvat turvautumaan asumistukeen on lähes 70 000. Erityisesti Uudellamalla perheiden palkka ei meinaa riittää perustarpeisiin. Yksinhuoltaja voi joutua turvautumaan asumistukeen, vaikka tulot olisivat yli mediaanipalkan.
Moni ajattelee, että kauheaa tuhlausta, leikataan asumistukea. Sieltähän niitä säästöjä löytyy. Kokoomus esitti vaihtoehtobudjetissaan asumistukea saaville keskivertolapsiperheille noin 70 euron leikkausta kuukausittain.
Kun Sanna Marin heitti lonkalta, että sopiva palkka olisi noin 3000 euroa, kansakunta kohahti. Maaseudun tulevaisuus teetätti tutkimuksen, jonka mukaan valtaosa suomalaisista pitää 2000-2500 euron kuukausipalkkaa sopivana. Ei tällä palkkatasolla nälkään kuole, mutta niukkaa lapsiperheen elämä tällaisella tulotasolla on.
Mihin perheiden rahat sitten oikein menevät? Tuhlailuun vai perustarpeiden tyydyttämiseen?
Erilaisten perheiden kulutusta on laskettu niin sanotuilla viitebudjeteilla. Budjetit eivät ole tuhlailubudjetteja. https://www.takuusaatio.fi/hallitserahojasi/mita-elaminen-maksaa/ Niissä on huomioitu nykypäivänä välttämättömät menot ja kohtuulliset vapaa-aikaan liittyvät kulut. Etelän lomia niillä ei kateta. Eikä herroiksi elellä.
Mietitäänpä hetki, jos molempien vanhempien palkka on 2000 euroa kuukaudessa, niin kahden hengen taloudessa se tarkoittaa noin 44.500 euron nettotuloja vuodessa. Jos perheessä on kaksi lasta lisäksi tulee lapsilisää noin 2400 vuodessa.
Nelihenkisen perheen noin 70 neliön vuokra-asunto maksaa kuluttajahinta-analyysin mukaan Helsingissä noin 1300 euroa kuukaudessa. Tosin en pikagooglailulla löytänyt tarjolla olevia asuntoja tällä hinnalla, vaan niistä piti maksaa parisataa enemmän.
Aiemmilla tuloilla 1500 euron kuukausivuokran jälkeen perheelle jää 2400 euroa kuussa. Tästä pois aikuisten ja lasten julkisen liikenteen kustannukset jäljelle jää 2200 euroa. Ruokamenot neljän hengen perheessä lienevät nykyhinnoilla lähes 1000 euroa kuukaudessa.
Jäljelle jää 1200 euroa vakuutuksiin, tietoliikenteeseen, sähkölaskuihin, terveydenhuoltoon, hygieniaan, vaatteisiin, lasten harrastuksiin jne.
Kuluttajahintojen mukaan laskettu viitebudjetti, jossa on mukana välttämättömyysmenot on nelihenkiselle pikkulapsiperheelle pääkaupunkiseudulla yli 3400 euroa kuukaudessa ja muualla Suomessa noin 2970 euroa. Osaamme kuvitella, että ensi vuonna kustannukset ovat korkeammat, koska ruuan ja energian hinta on noussut.
Eli ei sillä kahden tonnin palkalla herroiksi elellä. Viitebudjetin mukaan perheen teatterireissu menee jo yli kuukausikustannusten.
Jos taas mietitään asiaa yhden huoltajan perheen näkökulmasta, palkkataso ei riitä välttämättömiin menoihin. Kuukauden nettotulot ovat noin 1860 euroa + lapsilisä yksinhuoltajakorotuksella noin 260 euroa.
1200 euron vuokralla asumistuki on noin 600 euroa. Eli maksettavaa jää itselle 600 euroa kuukaudessa. Vuokran jälkeen ruokaan ja muuhun välttämättömään jää noin 1500 koko perheelle.
Mielenkiintoista lehden kyselyssä oli, että johtavassa asemassa olevissa oli suhteessa eniten niitä, joiden mielestä 1500 euron kuukausipalkka on ok. Ehkä johtajasopimukset, joissa työnantaja maksaa osan arjen kuluista, hämärryttävät todellisuuden. Tai sitten johtoporras ajattelee, että duunarin kuuluu olla köyhä. Ja elää ilman kännykkää ja tietsikkaa, kuten vanha sanonta kuuluu.
Jos ajatellaan, että työ on parasta sosiaaliturvaa, niin ei se kolmen tonnin palkka vielä jättitulo ole varsinkaan pääkaupunkiseudulla. Se, että haaveillee hyvästä toimeentulosta kaikille, ei tarkoita sitä, että ajattelisi sen heti toteutuvan. Mutta ei tavoitteenamme voi olla palkkataso, jolla lapsiperheistä tehdään pysyviä toimeentulotukiasiakkaita. Silloin työltä viedään arvo.
Koska unelmat eivät heti toteudu, niitä kohti mennään palasittain. Tärkeä askel on uudistaa sosiaaliturvaa siten, että se on yksinkertaisempi, ennakoitavampi ja antaa tehdystä työstä myös rahallisen palkinnon.