monikriisi

Tarja Filatov: Murroksessa demokratia punnitaan ja kompromisseja tarvitaan

Me elämme keskellä suurta yhteiskunnallista murrosta, joka ulottuu kaikille elämänalueille.  Näissä oloissa on erityisen tärkeää pitää hyvää huolta yhteisestä Suomesta.

Vastassamme on monenlaisia viheliäisiä haasteita: maailman mittakaavassa ilmastonmuutos ja luontokato, teknologian ja demokratian murros, Ukraina, Iran, Gaza, Sudan ja sodan kauhut. Kasvavat geopoliittiset jännitteet, maailmanjärjestyksen ahneutta palvova muutos.

Kotimaassa valtiontalouden velkaantuminen ja hyvinvointialueiden resurssipula sekä mielenterveyskriisi. Eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. Työn muutos ja tekoälyn mahdollisuudet ja riskit. 

Luetteloa voisi vielä jatkaa. Ehkä siksi tilannetta on alettu kuvata sanalla monikriisi.

Monikriisissä useat kriisit kytkeytyvät toisiinsa ja vahvistavat toistensa vaikutuksia. 

Tilanne vaatii meiltä erityistä viisautta. 

Emme voi hoitaa yhtä ongelmaa kerrallaan, vaan tekojemme vaikuttavuutta on arvioitava entistä enemmän useammalla osa-alueella.

Kriisien vaikutukset ulottuvat laajasti sosiaalisiin, ekologisiin ja taloudellisiin järjestelmiin, mikä monimutkaistaa niiden ratkaisemista.  

Myös eduskunta painii monikriisien kanssa. 

Yhteiskunnan viheliäiset ongelma vaativat monien hallinnonalojen yhteistyötä eivätkä isot uudistukset tule valmistelusta toimeenpannuksi aina edes yhdessä vaalikaudessa.

Joskus taas yksittäinen laki voidaan säätää hyvin nopeasti. 

Eduskunta ja politiikkaa painii nopeiden ratkaisutarpeiden ja aikaa vievän demokratian ristipaineessa.

Lainvalmistelun tasoa kritisoidaan yhä enemmän. Tämä on hallituksen, ministeriöiden ja eduskunnan yhteinen haaste.

Työmäärä on runsas, kiire ja aikapula haastavat eduskuntatyötä. Syksyn aikana urakkana on lähes 220 lakia ja vielä muutama selonteko päälle.

Vaalimoodi näkyy eduskunnassa harvinaisen varhain. Ehkä olemme siirtyneet lähes jatkuvan kampanjoinnin aikaan. Tunteet kuumenevat ja sanat kovenevat.

Kuusi kovaa teetä

Ajattelen, että substanssinäkökulmat edessämme ovat kolme kovaa Teetä:

Työllisyys, Talous, Turvallisuus. Tähän täytynee lisätä Tekoäly, Toimeentulo ja Terveys.

Sotepalveluiden toimivuus ja rahoitus on aihe, jota ei voi välttää. 

Taloudessa näkyy valoa. Sitä on odotettu. Työllisyydessä on vielä epävarmuutta, mutta  mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa ensin nousuun lähtee talous, sitten työllisyys, mutta ikävä kyllä sosiaalinen lama jatkuu vielä pitkään. Samaan aikaan edessämme on mittavat talouden sopeuttamiset. 

Nyt jos koskaan tarvitsemme yhteistä tilannekuvaa, mutta eriytyvät poliittiset kuplat vääristävät kuvaa. 

Elämme helposti omissa kuplissamme. Yritys näkee maailman markkinoiden kautta, työtön omasta tilanteestaan, nuori omista tulevaisuuden näkymistään ja päättäjä puolueesta riippuen omasta näkökulmastaan.

Lisäksi meillä on taipumus ajatella, että se mikä on nyt, jatkuu myös huomenna. 

Silloin ratkaisemme helposti eilisen ongelmia, vaikka meidän pitäisi valmistautua huomiseen. 

Tämä koskee myös julkista taloutta. Velkaa on sopeutettava – mutta katse ei saa jäädä leikkauksiin. 

Politiikan kuplista kertoo se, että kun pyysin tekoälyä laittamaan puolueiden sopeutusohjelmat rinnakkain ja tekemään liikennevalot samoista esityksistä, yhtään vihreää riviä ei tullut. Keinot ovat aika erilaiset. Helppoa ei ole tänä syksynä, mutta ei tule olemaan helppoa seuraavallakaan vaalikaudella.  

Lasten suusta kuulee totuuden

Kun Kruununhaan päiväkodin lapsilta kysyttiin, mitä demokratia tarkoittaa, eräs lapsi vastasi:

”Ehkä vähän sellaista taidetta, sellainen tietojuttu.”

Lasten mielestä demokratiassa ”ei pitäisi höpsöttää tai sillain”. Ja jos toinen on puhumassa, ei saisi puhua päälle. 

Minusta nämä lasten määritelmät ovat aika viisaita. Ne sopisivat ohjenuoraksi myös moneen aikuisten väliseen keskusteluun, eduskuntaan ja tämän päivän poliittiseen keskusteluun. 

Demokratia on lopulta aika yksinkertainen asia. Kuunnellaan toisiamme, annetaan jokaiselle mahdollisuus osallistua ja ratkaistaan yhteisiä asioita yhdessä. 

Mutta yksinkertainen ajatus ei tarkoita helppoa toteutusta. 

Tässä salissa istuvalla joukolla on pitkä kokemus suomalaisen parlamentarismin rakentamisesta ja sen käytännön toiminnasta. 

Olemme nähneet, miten demokratia on muuttunut, miten yhteiskunta on kehittynyt ja miten vaikeidenkin ristiriitojen keskellä on löydetty yhteisiä ratkaisuja. 

Siksi haluaisin tänään pohtia kanssanne kolmea asiaa. 

Miten suomalaisella demokratialla menee?

Mikä sitä tällä hetkellä haastaa? 

Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta demokratia olisi vahva myös tuleville sukupolville? 

Demokratian rakenteet ovat vahvat, mutta ihmisten kokemus haastaa meitä.

Positiivista on se, että Suomessa on yhä monta syytä luottaa demokratiaan. 

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi kuuluu edelleen maailman vahvimpiin demokratioihin. Freedom Housen vuoden 2026 vertailussa Suomi sai täydet sata pistettä. 

Meillä on vapaat vaalit, riippumaton oikeuslaitos, vahva perustuslaillinen perusoikeuksien suoja, verrattain vähäinen korruptio ja kansainvälisesti vahva sananvapaus. 

Vahvat instituutiot eivät takaa toimivaa demokratiaa

Mutta OECD:n vuoden 2025 tutkimuksessa 89 prosenttia suomalaisista ilmoitti kyllä luottavansa poliisiin ja 75 prosenttia tuomioistuimiin. Luottamus poliittisiin puolueisiin oli sen sijaan vain 42 prosenttia. 

Nämä luvut kertovat jotakin olennaista. Luottamus oikeusvaltion instituutioihin on vahvaa, mutta poliittisen järjestelmän ja kansalaisten välinen suhde on haavoittuvampi.

OECD:n tutkimuksessa vain joka neljäs suomalainen koki, että tavallisilla ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä hallitus tekee. 

Tässä on demokratian osallistumisen paradoksi: ihmiset luottavat moniin yhteiskunnan instituutioihin, mutta eivät välttämättä koe itse olevansa mukana vaikuttamassa. 

Demokratia voi siis olla institutionaalisesti vahva ja samaan aikaan kansalaisten kokemuksena etäinen. 

Minusta tämä on yksi tärkeimmistä suomalaisen demokratian kysymyksistä.

Demokratia ei toteudu, jos vain hyväosaiset osallistuvat.

Demokratiaan kasvetaan lähellä 

Itse uskon, että demokratiaan kasvetaan lähellä. 

Jos ihminen ei voi vaikuttaa oman päiväkotinsa, koulunsa, työpaikkansa tai kuntansa asioihin, on vaikea uskoa, että valtakunnallisiin, puhumattakaan globaaleihin asioihin, voisi vaikuttaa. 

Demokratian pitää olla läsnä ihmisen omassa arkisessa elämässä.

Siksi olen huolissani osallistumisen eriarvoisuudesta. 

Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa pienituloisimpaan tuloviidennekseen kuuluvista äänioikeutetuista äänesti 58,4 prosenttia. Suurituloisimmassa viidenneksessä äänestysprosentti oli 85,1.

Lähes 27 prosenttiyksikön ero on valtava.

Koulutus ja ammattiasema ovat yhteydessä äänestämiseen. Korkeasti koulutetut osallistuvat keskimäärin aktiivisemmin kuin matalammin koulutetut.

Meidän pitäisi kysyä, miksi näin on.

Suomea on perinteisesti rakennettu yhdessä. Olemme säästyneet monien muiden maiden mittavilta aggressiivisiltakin mielenosoituksilta.

Ehkä siksi, että meillä ei ole ollut vahvaa eliitti vastaan kansa asetelmaa. Äänioikeutta ja itsenäisyyttä taisteltiin rinta rinnan. Sisällisota jätti jälkensä, mutta yhteinen vihollinen naapurissa eheytti.

Mutta entä nyt? Juopa kasvaa, kuplat kovenevat. 

Kaikki eivät koe politiikan puhuvan heidän elämästään? Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyy kynnyksiä, joita hyväosaisemmat eivät edes huomaa?

Usein vaaleilla valitut edustajat ovat suhteellisen koulutettuja ja hyvätuloisia. Monet yhteiskunnalliset vaikuttajat tulevat samoista viiteryhmistä.

Vaarana on, että päätöksenteossa tunnistetaan parhaiten niiden ihmisten kokemukset, joiden kanssa muutenkin ollaan tekemisissä. 

Hiljaiset signaalit arvoonsa

Sillä, joka huutaa kovimmin, ei välttämättä ole suurin hätä. 

Meidän on opittava lukemaan yhteiskunnan hiljaisia signaaleja ja kuulemaan myös niitä ihmisiä, jotka eivät itse hakeudu vaikuttamisen kanaviin.

Ei saa olla niin, että ensin työnnämme ihmisiä yhteiskunnan ulkoradoille ja sitten kehitämme heille osallisuusprojekteja.

Tarvitsemme sekä uusia osallistumisen välineitä että puuttumista osattomuuden juurisyihin: köyhyyteen, koulutukselliseen eriarvoisuuteen, epävarmuuteen ja kokemukseen siitä, ettei omalla mielipiteellä ole merkitystä.

Erityisesti nuorten tulevaisuususkon romahdus on otettava vakavasti.

 Algoritmien ja demokratian ristiriita

Sosiaalinen media muuttaa demokratian toimintalogiikkaa.

Yksi suurimmista demokratian toimintaympäristön muutoksista liittyy sosiaaliseen mediaan.

Aiemmin poliittisessa kilpailussa keskeistä oli, kuka pystyy tarjoamaan uskottavimmat ratkaisut ja vakuuttamaan enemmistön niiden kannalle.

Sosiaalisessa mediassa kilpailu käydään usein siitä, kuka herättää voimakkaimman tunteen, saa eniten jakoja tai onnistuu suututtamaan vastapuolen.

Tunteita herättävä sisältö leviää helposti. Kärjistys saa näkyvyyttä, mutta harkittu pohdinta ei juurikaan.

Sosiaalisen median algoritmien tavoitteena ei ole rakentaa yhteiskunnallista keskustelua. Niiden liiketoimintalogiikka perustuu käyttäjien huomion säilyttämiseen.

Tämä ei tee teknologiasta itsessään hyvää tai pahaa. Mutta meidän on ymmärrettävä, että alustojen toimintalogiikka ja demokratian toimintalogiikka eivät ole samoja.

Demokratia tarvitsee aikaa, kuuntelemista, tietoa ja kykyä muuttaa omaa käsitystään. Sosiaalinen media palkitsee usein nopeudesta, varmuudesta ja voimakkaista vastakkainasetteluista.

Suomalaisia X-keskusteluverkostoja koskevissa tutkimuksissa on havaittu poliittisten verkostojen eriytymistä ja samanmielisten välisen uutisten jakamisen vahvistumista.

Ongelma ei ole se, etteivät ihmiset keskustelisi. He keskustelevat paljon.

Mutta yhä useammin keskustelu tapahtuu samanmielisten kesken.

Saatamme elää samassa maassa, jopa samassa korttelissa, mutta eri tietomaailmoissa.

Kun yhteiset tosiasiat katoavat, myös yhteisen päätöksenteon pohja alkaa murentua.

Mielipiteistä voidaan ja pitääkin kiistellä. Mutta jos emme pysty edes sopimaan siitä, mitä on tapahtunut tai mitä tutkimustieto osoittaa, yhteisten ratkaisujen löytäminen vaikeutuu.

Erityisen vakavia ongelmia ovat vihapuhe ja verkkohäirintä.

Sananvapaus ei vaarannu ainoastaan silloin, kun joku kieltää ihmistä puhumasta. Se vaarantuu myös silloin, kun ihminen ei enää uskalla osallistua.

Häirintä ja maalittaminen voivat saada erityisesti naiset, nuoret, vähemmistöihin kuuluvat ja poliitikot vetäytymään julkisesta keskustelusta. 

Demokratia köyhtyy, jos julkiseen keskusteluun jäävät vain kaikkein äänekkäimmät ja paksunahkaisimmat.

Kelvollisen poliittisen keskustelukulttuurin vaaliminen on arvokasta. 

Ei pidä ajatella, että häirintä kuuluu politiikkaan ja että, sitä pitää vain kestää. Ilkeä kommentti somessa aiheuttaa aivoissa saman rektion kuin fyysinen lyönti.

Ei pidä kestää. Pitää käyttäytyä ihmisiksi. 

Parlamentaarinen demokratia tarvitsee aikaa, arvostusta ja kompromisseja. 

Demokratian tila ei ole vain kansalaisten ja sosiaalisen median kysymys. Meidän pitää tarkastella myös eduskunnan omaa toimintaa. 

Demokratia ei ole vain sitä, että enemmistö päättää. Se on myös sitä, miten päätökset valmistellaan, miten eri näkökulmat kuullaan ja miten vähemmistön oikeudet turvataan.

Opposition tehtävä ei ole olla samaa mieltä hallituksen kanssa. Sen tehtävä on valvoa hallitusta, tuoda esiin vaihtoehtoja ja osallistua lainsäädäntötyöhön.

Samalla enemmistöllä on vastuu kuunnella ja perustella päätöksensä.

Olen huolissani siitä, jos riippumattomien oikeudellisten instituutioiden ja niiden asiantuntijoiden asemaa aletaan kyseenalaistaa poliittisin perustein. 

Perustuslakivaliokunnan työ perustuu siihen, että oikeudellinen arviointi erotetaan poliittisesta tarkoituksenmukaisuusharkinnasta. Poliittisia valintoja voidaan tehdä, mutta niiden pitää pysyä perustuslain ja oikeusvaltion asettamissa rajoissa.

Tämä ei ole muodollisuus. Se on suomalaisen demokratian keskeinen turvarakenne.

Kompromissien kunnianpalautus 

Suomi on rakennettu kompromisseilla.

Kompromissi ei tarkoita sitä, että luovutaan omista arvoista tai tavoitteista. Se tarkoittaa, että tunnustetaan muidenkin ihmisten oikeutetut näkemykset ja etsitään ratkaisuja, joiden kanssa voimme elää yhdessä. 

Demokratia ei ole sitä, että yksi voittaa kaiken ja muut häviävät kaiken.

Se on kykyä löytää yhteisiä ratkaisuja tilanteessa, jossa kukaan ei saa kaikkea haluamaansa. 

Muistan kotikaupungistani kaksi hyvää esimerkkiä siitä, mitä aito osallistuminen voi parhaimmillaan olla. 

Ensimmäisessä autoilija, nuori pyöräilijä, lastenvaunuja työntävä äiti ja rollaattoria käyttävä vanhus kulkivat yhdessä alueella, jonka liikennejärjestelyjä oltiin kehittämässä.

Aluksi jokaisella oli omat, erilaiset toiveensa. Mutta yhteisen keskustelun jälkeen syntyi ymmärrys siitä, millainen ratkaisu palvelisi mahdollisimman hyvin kaikkia.

Toisessa esimerkissä alakoululaiset merkitsivät lähialueensa karttaan aurinkoja ja pääkalloja. Aurinkoja niihin paikkoihin, joissa oli mukava ja turvallinen olla, pääkalloja ikäviin ja pelottaviin paikkoihin.

Yksi metsäinen niitty sai paljon aurinkoja. Kaavoittajat eivät aluksi ymmärtäneet miksi.

Lasten kanssa keskusteltaessa selvisi, että niityllä kasvoi ahomansikoita ja se oli muodostunut lasten mieluisaksi leikkipaikaksi.

Alueelle suunniteltua kerrostaloa siirrettiin ja lasten tärkeä paikka säilyi.

Näissä esimerkeissä on demokratian ydin. Ihmisiä kuunneltiin, erilaisia näkökulmia sovitettiin yhteen ja päätöksenteko muuttui paremmaksi. 

Mitä meidän pitäisi tehdä?

En ajattele, että suomalainen demokratia olisi romahtamassa. Meillä on edelleen vahvat instituutiot, kansalaisten luottamusta ja pitkä parlamentaarinen perinne.

Mutta demokratia ei säily vahvana pelkästään sillä, että sen rakenteet ovat kunnossa. 

Tarvitsemme ainakin neljää asiaa:

Ensinnä meidän pitää vahvistaa ihmisten kokemusta siitä, että he voivat vaikuttaa. Äänestäminen on demokratian perusta, mutta osallistumisen pitää olla mahdollista myös vaalien välillä.

Meidän pitää turvata kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuudet. Järjestöt eivät ole vain palveluntuottajia. Ne ovat demokratian infrastruktuuria: ne kokoavat ihmisiä, välittävät tietoa, tuovat esiin epäkohtia ja antavat äänen niille, jotka muuten jäävät helposti näkymättömiksi. 

Meidän pitää vaalia yhteistä tietopohjaa, sananvapautta ja turvallista keskusteluilmapiiriä. Meidän on pystyttävä olemaan eri mieltä ilman, että toisesta tehdään vihollinen. 

Meidän on pidettävä kiinni parlamentaarisen demokratian pelisäännöistä. Huolellisesta lainsäädäntötyöstä, riippumattomista instituutioista, opposition oikeuksista ja kompromissien arvostamisesta. 

Politiikka ei ole vain päivän otsikoita eikä yksittäisiä vaalikausia. Demokratia rakentuu vuosikymmenten aikana. Sen instituutiot, toimintatavat ja luottamus ovat sukupolvien työn tulosta. 

Joskus päätöksenteko on hidasta, joskus turhauttavaa ja joskus kompromissi tuntuu omasta näkökulmasta liian pieneltä. Mutta tiedätte, että juuri kyky neuvotella ja löytää yhteistä on tehnyt suomalaisesta yhteiskunnasta sen, mikä se on.

Demokratian puolustus alkaa joka päivä uudelleen 

Meidän ei pidä romantisoida menneitä vuosikymmeniä. Jokaisella ajalla on ollut omat demokratian puutteensa.

Silti kannattaa säilyttää se, mikä on ollut arvokasta: kyky kuunnella, kunnioittaa instituutioita ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta yli vaalikausien ja puoluerajojen. 

Vielä pari sanaa päiväkodin lapsista.

Demokratia on vähän taidetta. Se on taitoa elää yhdessä erilaisten ihmisten kanssa.

Se on sitä, ettei höpsötetä silloin, kun pitäisi kuunnella. Että ei puhuta toisen päälle. Että ymmärretään, ettei oma näkökulma ole ainoa mahdollinen.

Demokratia on myös kuin hyvä parisuhde. Se vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Se ei ole itsestäänselvyys. Se tarvitsee aikaa, arvostusta, luottamusta ja halua löytää yhteisiä ratkaisuja. 

Demokratia ei rapaudu siksi, että ihmiset ovat eri mieltä.

Päinvastoin. Erimielisyys kuuluu demokratiaan. Se on sen elinehto.

Demokratia rapautuu silloin, kun lakkaamme kuuntelemasta toisiamme, emme enää luota yhteisiin tosiasioihin emmekä usko, että yhdessä voidaan löytää ratkaisuja.

Meidän yhteinen tehtävämme on huolehtia siitä, että näin ei käy. 

Meillä on vastuu siirtää seuraaville sukupolville yhteiskunta, jossa jokainen voi kokea olevansa arvokas, tulla kuulluksi ja vaikuttaa yhteisiin asioihin. 

Sillä demokratian todellinen mitta ei ole vain se, kuinka hyvin enemmistö saa tahtonsa läpi.

Sen mitta on myös se, kuinka hyvin yhteiskunta kuulee niitä, joiden ääni muuten jäisi kuulumatta.

Demokratia ei ole valmis järjestelmä, jonka voimme jättää seuraaville sukupolville sellaisenaan. Se on yhteinen tehtävä, joka alkaa joka päivä uudelleen.

Teksti perustuu eduskunnan veteraanikansanedustajien tilaisuudessa 18.11.2026 pitämääni puheeseen.

Tarja Filatov: Kriisin kestävyys syntyy yhteisestä voimasta

Me elämme poikkeuksellisen epävarmaa aikaa. Olemme keskellä suurta yhteiskunnallista murrosta, joka ulottuu kaikille elämänalueille.  Näissä oloissa on erityisen tärkeää pitää hyvää huolta yhteisestä Suomesta. 

Kyse ei ole vain yhdestä muutoksesta, vaan läsnä on iso joukko muutoksia. 

Vastassamme on monenlaisia viheliäisiä haasteita: maailman mittakaavassa ilmastonmuutos ja luontokato, teknologian ja demokratian murros, Ukrainan sota, Iranin sota ja kasvavat geopoliittiset jännitteet, väestönkasvu, muuttoliikkeet ja rasismi.  

Kotimaassa valtiontalouden velkaantuminen ja hyvinvointialueiden resurssipula ja mielenterveyskriisi. Eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. Työn muutos ja teknologian riskit. 

Luetteloa voisi vielä jatkaa. Ehkä siksi tilannetta on alettu kuvata sanalla monikriisi. Monikriisissä useat kriisit kytkeytyvät toisiinsa ja vahvistavat toistensa vaikutuksia.  

Tilanne vaatii meiltä erityistä viisautta. Emme voi hoitaa yhtä ongelmaa kerrallaan, vaan tekojemme vaikuttavuutta on arvioitava entistä enemmän useammalla osa-alueella. 

Monikriisin olennainen piirre on sen systeemisyys – kriisien vaikutukset ulottuvat laajasti sosiaalisiin, ekologisiin ja taloudellisiin järjestelmiin, mikä monimutkaistaa niiden ratkaisemista.  

Usein sanotaan, että ei pidä jättää hyvää kriisiä käyttämättä. Suuret haasteet pitää kääntää uudistamisen voimaksi.  

Elämme keskinäisriippuvuuksien maailmassa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti ja siksi haasteisiin on vastattava yhdessä.  

Muutoinkin yhteisten ratkaisujen etsiminen isoissa kysymyksissä on arvo, joka heijastuu positiivisesti ympäristöönsä. 

Monikriisin ajassa keskeiseksi kysymykseksi nousee, mikä pitää yhteiskunnan koossa ja kantaa meitä epävarmuuden yli. Tässä korostuu kriisinkestävyys, se, miten hyvin selviämme yhdessä vaikeista ajoista. 

Bantujen tavatessa ystäviään, he eivät kysele kuulumisia, vaan onko sinulla voimaa? Bantut eivät pelkää toisten kykyjä eivätkä hyvyyttä, vaan ajattelevat, että itsekin voi voimaantua toisen vahvuuksista. 

Uskon, että kriisinkestävyys ei synny yksittäisestä tekijästä, vaan monen asian yhteisvaikutuksesta. Se rakentuu arvoista, kokemuksista ja siitä, kuinka toimivaksi ja oikeudenmukaiseksi ihmiset kokevat yhteiskuntansa.  

Ensinnä: luottamus on tärkeä perusta. Kun ihmiset luottavat viranomaisiin, päätöksentekoon ja toisiinsa, he ovat valmiimpia toimimaan yhteisen hyvän eteen myös vaikeina aikoina ja vaikeissa asioissa. 

Toiseksi: tarvitaan kokemus oikeudenmukaisuudesta ja osallisuudesta.

Ihmiset puolustavat sellaista yhteiskuntaa, jossa he kokevat tulevansa kohdelluiksi reilusti ja jossa heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Osallisuus vahvistaa tunnetta siitä, että “tämä on myös minun yhteiskuntani”. 

Kolmanneksi: arjen turvallisuus ja hyvinvointi. Hyvä koulutus, toimiva terveydenhuolto ja sosiaalinen turva luovat perustan, jonka varaan kriisinkestävyys rakentuu. Kun arki toimii, ihmisillä on enemmän voimavaroja kohdata poikkeustilanteita. 

Neljänneksi: yhteisöllisyys ja sosiaaliset verkostot ovat tärkeitä.

Naapurit, perhe, ystävät ja paikallisyhteisöt ovat usein ensimmäinen tuki kriisissä. Yhteenkuuluvuuden tunne lisää halua auttaa muita ja pysyä mukana yhteisessä ponnistuksessa. 

Viidenneksi: tieto ja ajantasainen osaaminen helpottavat.

Kansalaisten kriisitietoisuus esimerkiksi ensiaputaidot, varautuminen kotona ja ymmärrys siitä, miten toimia häiriötilanteissa lisää hallinnan tunnetta.  

Kun tietää mitä tehdä, pelko vähenee. Luottamus puolustusvoimiin, pelastusviranomaisiin ja kokonaisturvallisuuden rakenteisiin vahvistaa tunnetta siitä, että yhteiskunta pystyy suojelemaan kansalaisiaan. 

Kriisien kohdatessa tarvitsemme hyvää johtamista. Selkeä, rauhallinen ja inhimillinen johtaminen lisää turvallisuuden tunnetta. Epävarmuuden keskellä ihmiset tarvitsevat suuntaa ja ymmärrettävää tietoa. 

Henkinen kriisinkestävyys, kyky sietää epävarmuutta, käsitellä pelkoa ja sopeutua muutoksiin on keskeinen osa yhteiskunnan kestävyyttä. Tätä vahvistavat esimerkiksi koulutus, kulttuuri ja avoin keskustelu vaikeistakin asioista. 

Lopulta kyse on siitä, kokevatko ihmiset olevansa osa jotakin sellaista, jota kannattaa suojella – ja luottavatko he siihen, etteivät he ole yksin kriisin hetkellä.   

Suomi on rakentunut pitkälti keskinäiselle luottamukselle. Sille että jokainen saa tarvitessaan tukea ja että säännöt ovat kaikille samat. Jos kuilu hyväosaisten ja heikommin pärjäävien välillä kasvaa liian suureksi, tämä luottamus alkaa murentua. 

Vaikeina aikoina on katsottava toisiamme rohkeasti silmiin ja tehtävä työtä oikeudenmukaisemman ja reilumman Suomen puolesta. 

Suomessa meillä on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Meillä on vahva perinne yhteisvastuusta ja siitä ajatuksesta, että jokainen pidetään mukana. Mutta nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ne ovat valintoja, joita meidän on tehtävä yhä uudelleen. 

Siksi yhdessä selviytyminen on myös tulevaisuuden kysymys.  

Minkälaisen yhteiskunnan haluamme jättää seuraaville sukupolville? Sellaisenko, jossa jokainen pärjää yksin vai sellaisen, jossa kukaan ei jää yksin? 

On vain yksi yhteinen Suomi. Ja sen tulevaisuus tehdään yhdessä. Voimaannumme toisistamme. 

Näitä ja monia muita asioita pohdiskelin puheessani Kiven Killan tilaisuudessa Nurmijärvellä. 

Tarja Filatov: Monikriisiä ei ratkaista yksin taloutta tasapainottamalla

Tänään pohdimme tulevaisuutta ja sitä, miten muuttuva toimintaympäristö haastaa meitä. 

Yritämme varmasti tunnistaa nykypäivän kipupisteitä, sillä on tärkeää vahvistaa sitä mikä toimii ja korjata sitä mikä on rikki. 

Saatamme hieman kurkistaa historiaan, koska kukapa ei ottaisi oppia jo tapahtuneesta.

Vastassamme on monenlaisia haasteita ja murroksia: ilmastonmuutos ja luontokato, teknologian ja demokratian murros, Ukrainan sota ja kasvavat geopoliittiset jännitteet, väestönkasvu, muuttoliikkeet ja rasismi. 

Valtiontalouden velkaantuminen ja hyvinvointialueiden resurssipula ja mielenterveyskriisi. Eriarvoistuminen ja syrjäytyminen. 

Luetteloa voisi vielä jatkaa. Ehkä siksi maailmanlaajuista tilannetta on alettu kuvata sanalla monikriisi.

Monikriisissä useat kriisit kytkeytyvät toisiinsa ja vahvistavat toistensa vaikutuksia. 

Tilanne vaatii meiltä erityistä viisautta. Emme voi hoitaa yhtä ongelmaa kerrallaan, vaan tekojemme vaikuttavuutta on arvioitava entistä enemmän useammalla osa-alueella.

Monikriisin olennainen piirre on sen systeemisyys – kriisien vaikutukset ulottuvat laajasti sosiaalisiin, ekologisiin ja taloudellisiin järjestelmiin, mikä monimutkaistaa niiden ratkaisemista. 

Elämme ajassa, jossa monikriisi määrittää yhä enemmän lasten ja nuorten elämää.

Suomi on rankattu monena vuonna maailman onnellisimmaksi kansaksi, mutta nuorilta kysyttäessä emme olekaan enää ykkösiä, vaan sijoituksemme tippuu.

Epävarmuuden keskellä lapset ja nuoret pohtivat, millainen tulevaisuus heitä odottaa ja miten he voivat valmistautua siihen. 

Meidän aikuisten tehtävä on varmistaa, että lapset ja nuoret saavat tarvitsemansa tuen ja toivon, jotta he voivat kohdata tulevaisuuden luottavin mielin.

Ja jotta lapset ja nuoret ovat onnellisuusmittareiden ykkösiä.

Tulevaisuuden menestystä määrittää kyky uudistua.

Usein sanotaan, että ei pidä jättää hyvää kriisiä käyttämättä. Suuret haasteet pitää kääntää uudistamisen voimaksi.

Elämme keskinäisriippuvuuksien maailmassa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti ja siksi haasteisiin on vastattava yhdessä. 

Muutoinkin yhteisten ratkaisujen etsiminen isoissa kysymyksissä on arvo, joka heijastuu positiivisesti ympäristöönsä. 

Yhteisöllisyys on voima, joka liittää meidät toisiimme ja luo vahvan perustan hyvinvoivalle yhteiskunnalle. Myös luottamukselle.

Yhteisöllisyys on paljon enemmän kuin pelkkää fyysistä läsnäoloa samassa paikassa. Se on henkinen side, joka syntyy yhteisistä arvoista ja toisiamme kohtaan osoittamasta huolenpidosta.

Suomessa koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä tulonsiirrot ovat investointi ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointiin ja menestykseen.

Hyvinvointi tarvitsee vahvaa demokratiaa, sillä ilman sitä on lähes mahdoton rakentaa oikeusvaltiota tai hyvinvointivaltiota.

Ajattelen, että demokratiaan kasvetaan lähellä. Jos ihminen ei voi vaikuttaa oman päiväkodin, koulun, työpaikan tai kuntansa asioihin, on vaikea uskoa, että valtakunnallisiin, saati sitten globaaleihin asioihin voidaan vaikuttaa.

On muistettava, että sillä, joka huutaa kovimmin, ei välttämättä ole suurin hätä. 

On pyrittävä lukemaan yhteiskunnan hiljaisia signaaleja ja etsittävä keinoja kuulla heitä, jotka eivät aina edes näy..

Yhteiskunnan menestymiselle on tärkeää, että poliittiset päätökset lujittavat sosiaalisia siteitä ja parantavat yhteenkuuluvaisuutta. 

Viime aikoina olen hyvin usein kysynyt itseltäni hiljaa mielessäni, mikä meissä on mennyt rikki?

Suomalaisen yhteiskunnan suurin haaste ei ole talous, vaan sosiaalisen eheyden säilyttäminen. Yhteiskunnallisen ryhmähengen rakentaminen. Tässä järjestöillä on iso rooli.

Jos Suomessa vahvistuu te ja me -ajattelu, Suomi muuttuu radikaalisti. On jo osin muuttunut.

Jos yhteistä ratkaisujen etsimisen pöytää ei enää ole, niin jää vain tiukka vääntö omista eduista, kun Suomi muuttuu saalistajien kentäksi.

Savannilla sanotaan, että pedon uhatessa ei saa juosta, koska vain ruoka juoksee.

Vaikeina aikoina on tärkeää, että katsomme toisiamme rohkeasti silmiin ja teemme työtä oikeudenmukaisemman ja reilumman Suomen puolesta.

Talouden ahdinko on Suomen savanni. Pedot syövät vain nälkäänsä. Entä ihmiset?

Nyt jos koskaan on tärkeää säilyttää maltti ja muistaa, että on vain yksi yhteinen Suomi. Vastakkainasettelun kasvattaminen heikentää meitä kaikkia.

Maailmalla eriarvoisuus synnyttää kriisejä, se synnyttää muuttoliikkeitä, se haastaa vakaitakin yhteiskuntia. 

Suomessa eriarvoisuuden ehkäiseminen ja yhdenvertaisuuden edistäminen ovat olleet yhteiskuntapolitiikan yhteisiä tavoitteita.

Tasa-arvo ei ole hyväntekeväisyyttä. Se mahdollistaa jokaisen voimavarojen käytön täysimääräisesti yksilön itsensä ja koko yhteiskunnan hyväksi.

Liian usein väitetään, että on vain itsestä kiinni, pärjääkö elämässä. Onko? 

Voimme toki itse vaikuttaa paljon, mutta kukaan ei valitse itse väkivaltaista perhetaustaa, vammautumista, sairastumista, irtisanomista jne.

Hyvinvointivaltion idea on, että me kaikki osallistumme kustannusten maksamiseen ja me kaikki hyödymme silloin, kun apua tarvitsemme. 

Äidit eivät synnytä suoraan veronmaksajia, vaan vauvoja.

Siksi on tärkeää, että talouden tasapainottaminen tehdään reilulla ja oikeudenmukaisella tavalla. 

Suomessa on vallinnut yhteinen näkemys siitä, että kannamme yhdessä laajaa sosiaalista vastuuta.

Hyvinvointivaltion verotus, tulonjakopolitiikka, sosiaaliturva ja palvelut ovat yhdessä toimineet liisterinä, jossa olemme kaikki kiinni.

Suomi tarvitsee eheyttävää yhteiskuntapolitiikkaa.  Ei vastakkainasettelua.

Ensi- ja turvakotien liiton iso tavoite on, että jokainen on turvassa.

Lähiajan tavoitteet painottavat muun muassa vauva-ajan varhaisia vuosia, koska tiedämme, että niiden vaikutus kantaa läpi koko elämän. 

Neuvolat ovat varhaisen tuen ja riskien tunnistamisen kivijalat. Laadukas varhaiskasvatus puolestaan vahvistaa yhdenvertaisuutta ja lapsen hyvää kehitystä. 

Mutta kyse ei ole vain lapsista, myös vanhemmat tarvitsevat vaikeuksissa apua. Vanhempien pahoinvointi näkyy lasten arjessa.

Erityistä tukea tarvitsevat haavoittuvassa asemassa olevat lapset.

Tiedämme, että lastensuojelun tarve on kasvanut paljon. Lapset ja perheet eivät saa apua ajoissa. Tässä Suomen on pystyttävä parempaan.

Liian moni lapsi joutuu kokemaan kaltoinkohtelua, väkivaltaa tai altistuu perheväkivallalle kotonaan. Kynnys avun hakemiseen on korkea. 

Palveluissa ei riittävästi tunnisteta lähisuhdeväkivaltaa eikä oteta sitä puheeksi. Tässä pystymme parempaan.

Lähisuhdeväkivallan kierre on katkaistavissa. Ilman apua jäämisestä seuraa psyykkisiä ja muita vaurioita sekä isot kustannukset. 

Väkivalta ei ole perheen sisäinen asia. Se on rikos.

Köyhyyden vähentäminen ehkäisee monia muita ongelmia. Ei lisätä ehdoin tahdoin lapsiperheköyhyyttä. Säästetään lapset säästöiltä.

On muistettava, että köyhyys ei ole vain rahan puutetta, vaan se on myös emotionaalista ja sosiaalista köyhyyttä.

Vaurioittavinta on vauvaperheköyhyys. Se näkyy myöhemmin muita yleisempinä mielenterveys-, päihde- ja syrjäytymisongelmina. 

Köyhyys sulkee lapsen monista muille lapsille kuuluvista mahdollisuuksista mm. harrastuksista, joskus kaveripiiristäkin. 

Tähän meillä ei yksinkertaisesti ole varaa!

Järjestöillä on hyvinvoinnin kasvattamisessa moninainen rooli. 

Toimiva ja autonominen kansalaisyhteiskunta on demokraattisen yhteiskunnan perusta. 

Järjestöt mahdollistavat ihmisten osallistumisen, keskinäisen avun ja vaikuttamisen. 

Järjestöt tavoittavat niitä avuntarvitsijoita, joita virallinen Suomi ei kykene auttamaan. 

Me tarvitsemme toimivan kansalaisyhteiskunnan, me tarvitsemme tukea vapaaehtoistyölle ja järjestöille. 

Raju järjestöiltä leikkaaminen tulee sairaan kalliiksi. Kohtuullistetaan leikkauksia.

Huolehditaan yhdessä siitä, että jokainen on turvassa. 

(Avauspuheenvuoro Ensi- ja turvakotien liiton ETKL:n seminaarissa “Yhteiskunnallinen muutos haastaa - arvot kantavat” 19.9.2024)